keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Upotettuja haaveita, häädettyjä ihmisiä



Haave on uponnut, viestittää L. Onervan "satukokoelman" kansikuva. Häädöstä kertovan Akseli Viljasalon romaanin kannessa vanhukset odottavat joutumista kotimökistään maantielle.

Kannet ovat esteettisesti kauniita, mutta kertomukset vuosikymmeneltä, joka oli henkirikostilastoissa itsenäisen Suomen synkin. Ei ihme, sillä 1920-luvulla sisällissota tavallaan jatkui, niin kuin se on eri muodoissa jatkunut vielä pitkään senkin jälkeen.

"Lapsia roskiksissa ja tappoja lähes joka päivä", kuvaa eräs lehtiotsikko tuota aikaa (Aamulehti 22.10.2016). Mutta jos huomiota kiinnitetään vain yksittäisiin rikoksiin, moni muu seikka voi jäädä näkemättä.

Runoilijana paremmin tunnettu L. Onerva, tuolloin 43-vuotias arvostettu kirjailija, vastasi ajan hätään "unen ja toden mailla" liikkuvilla tarinoilla. Niissä ovat läsnä niin väkivalta kuin ihmisen kyky puolustautua mielikuvituksen avulla. Aloittava kirjailija Akseli Viljasalo (18891890) otti aiheen karusta arjesta: häädöt olivat arkipäivää juuri itsenäistyneessä maassa.

En keksinyt itse näiden teosten esittelyä yhdessä, vaan näin teki jo Sosialistin (Turku) A. T-nen (15.12.1925). Onervan ja Viljasalon kirjat tulivat luettaviksi aikana, jolloin lapsia, eläviä ja kuolleita, todella löytyi roskiksista ja tunkioilta, jolloin tapettiin niin raha-,  alkoholi- kuin poliittisissa huuruissa ja jolloin sisällissotaa jälkiselviteltiin syrjimällä eri tavoin punaisten puolella olleita, niin yksilöitä kuin perheitä ja sukuja.

A. T-nen sanoo Onervan kertomusten sopivan lukijalle, jonka "sydämenasiana on ihmiskunnan kärsivän osan vapauttaminen sitä kaikkialla ympäröivästä pakkovallasta ja sorrannasta". Vuoden 2018 lukijalle teos viestii, miten todennäköisen terapeuttista on ollut julkinen puhuminen verestä, hyvän ja pahan kamppailusta sekä erilaisuuden merkityksistä. Jotkut Onervan kertomukset ovat eläinsatuja, mutta nekin kertovat ihmisistä. Apina pohtii, että ihminen ei ole vaaraksi vain eläimille: hän on vaarallinen myös ja ennen kaikkea omalle lajilleen. Eikä 1920-luvulla tiedetty vielä ydinaseista, ilmastonmuutoksesta tai muoviroskan vaaroista... mutta silloin oli juuri koettu, mitä Iso Viha merkitsee.

Vaikka Viljasalon (myöhemmin kirjoittajana A. V. Multia) kertomus maalaisympäristössä tapahtuvasta häädöstä rakentuu osittain juopon rikkaan ja kunnollisen rikkaan isännän erilaisuuden varaan, päähenkilön eli kotinsa itse rakentaneen Teemu Syrjälän kohtelussa paljastuu syrjinnän luonne karmeimmillaan. Vuoden 1918 tapahtumat hengittävät selän takana. Oleellista on, että mikään ei näytä muuttuneen. Köyhää sorretaan, ja sortajana on rikas jolla on myös keinoja saada köyhät todistamaan toisiaan vastaan.

Viljasalon esikoisteos sai Sosialistissa kiitosta. Kuvatun syrjinnän taustalla on rappeutumista ja himoa, raakaa omanvoitonpyyntiä. Sen rinnalla puheet "vapaasta Suomesta" olivat tietenkin katteetonta hypetystä. Kirjailija ei julista sosialismia, oikeastaan päin vastoin, mutta hän tuntee syvää inhoa rikkaan sortajan toimia kohtaan.

Eräät vuoden 1918 seurauksista ovat perusteellisesti tutkimatta. Niiden aihepiiriin johdattavat erilaisilla tavoilla Onervan ja Viljasalon teokset. Sota ei vain fyysisesti tappanut ja vammauttanut, vaan viha iski moniin sukupolviin psyykkiset vammat. Niitä lisäsi se, miten myös sodan jälkeen syntyneitä ja aikuistuneita lapsia sorrettiin. 

L. Onerva: Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta. Otava 1925, 159 s.
Akseli Viljasalo: Mökistä maantielle. K. J. Gummerus Oy 1925, 139 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.3.2018.

Tuntemattomien taiteilijoiden tekemät Onervan ja Viljasalon teosten kansikuvat kertovat uponneista ja särjetyistä kohtaloista: eihän tässä näin pitänyt käydä...





tiistai 20. maaliskuuta 2018

Ennen muuta taiteilija


Näyttelijä, ohjaaja Aarne Orjatsalon (1883–1941) työstä ja elämästä on aikaisemmin kirjoitettu eniten parin teatterin vaiheiden yhteydessä sekä poliittisen historian näyttämöhenkilönä. Miestä on sanottu jopa sisällissodan "upseeriksi", eikä hänen taiteellinen työnsä ole saanut arvoistaan esittelyä.

Pojanpoika Jotaarkka Pennanen tarttui isoon mutta tärkeään haasteeseen. Teatteri- ja toimittajan työ sekä muu elämä yksissä kansissa täydentää ja oikoo aikaisemmin esitettyä. Eniten Pennanen polemisoi sitä, miten Orjatsalon työtä on usein kuvattu vain toistaen ennen sanottua. Vuotta 1918 koskien on syytä oikaista sitä ns. legendaa, mitä arvostetutkin tutkijat ovat vuosikymmeniä toistaneet.

Näyttämötyön myöhempi arviointi on haastavampaa kuin esimerkiksi kuvataiteilijan tai säveltäjän tuotannon pohtiminen. Mitä teatteriesityksestä nimittäin jää elämään? Tätä Pennanen olisi voinut Orjatsalon osalta valottaa enemmän, vaikka esimerkit kyllä tuovat julki tulkintojen vaikeuksia. Oman ajan teatteriarvostelut ja muu kirjoittelu on arvioinnin lähtökohta, usein myös ainoa mihin tarttua. Olisi mielenkiintoista pohtia sitäkin, mitä esityksistä otetut valokuvat kertovat. 

Tärkeä työ Orjatsalon uralla oli Shakespearen Othello Tampereen Teatterissa alkuvuonna 1910. Mielenkiintoista on, että pääosan esittäjä myös itse kirjoitti siitä. Pennanen osoittaa, miten myöhempi historiankirjoitus on syventynyt aikalaisvastaanottoon varsin pintapuolisesti. Kerran syntyneet käsitykset ovat siirtyneet kirjoittajalta toiselle. Aikalaiskirjoittelua voi lukea uusin silmin.

Tässä paljastuu, miten heikoille jäille teatterihistorian kirjoittaja voi joutua. Sibeliuksen musiikista tai Gallen-Kallelan taiteesta kirjoittava ei voi paeta teosten kuulijoiden ja näkijöiden kritiikkiä, mutta yli sata vuotta sitten teatterissa nähdystä voi vaaratta kirjoittaa löysin perustein. Kukaan ei tule sanomaan, että ei se noin mennyt.

Itse näen merkitystä etenkin "pienissä seikoissa": muistiinpanoissa ja julkaistuissa kommenteissa, valokuvien paljastamissa ilmeiden, puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohdissa jne. Kauan sitten nähdyn esityksen selostaminen on turhaa, jos ei lähesty sen aikaansaamaa ilmapiiriä ja katsojien elämyksiä. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä rohjettiin syksyllä 1918 viitata sortoon ja kärsimykseen. Jos tapaus unohdetaan, kyse ei ole historiankirjoituksesta.

Orjatsalosta on nyt koottu paljon sellaista tietoa, joita ei ole yleisteoksissa. Tärkeä oikaisu koskee sisällissodan aattoa ja aikaa. Hyvin pitkään kopioitiin legendaa "suuresta punapäälliköstä". Kuitenkin, kuten oikeudenkäynnissä 1929 selvisi, Orjatsalo joutui sodan alla vaikenemaan Kansan Lehden toimittajan August Lindellin tapaan. Sodan aikana hän toimi humanitäärisissä tehtävissä. Tarinat hänen pakenemisestaan jonkinlaisena joukkueenjohtajana yli Näsijärven ovat mielikuvituksen tuotetta.

Pennasella on ollut käytössään paljon aineistoa: ehkä liikaakin siihen nähden, että kyse on yhden miehen urakasta. Merkittäviin sivistystehtäviin, jollainen Orjatsalosta kirjoittaminen ilman muuta on, tarvittaisiin yhteisin rahoin koottava tutkijaryhmä ja kunnon resurssit. Vaikka monet itseään uhraavat yksinäiset sudet saavat aikaan kelpo tekstiä, parempiin tuloksiin päästäisiin yhteistyöllä. Tämä ei koske vain elämäkertoja vaan vielä enemmän pitkään toimineiden kulttuurilaitosten historiateoksia. Esimerkiksi tuntuu kornilta, miten yli vuosisadan toimineiden teatterien vaiheita annetaan yhden ihmisen pöyhittäväksi.

Teos tuo esiin uusia näkökulmia, mutta ansiona on myös rivien välissä oleva muistutus, että lisätutkimukselle on tarvetta. Itse asiassa koko suomalainen teatteritoiminta ennen itsenäistymistä kaipaa vielä monta työtuntia tullakseen tyydyttävästi tutkituksi.

Tekijä kertoo alkuperäisen käsikirjoituksen olleen julkaistua laajempi. Tekstissä olisi ollut edelleen tiivistämisen varaa: tämä koskee niin kieliasua kuin "tiukemmin asiassa pysymistä". Teoksen käyttöä ja Orjatsalon uran ymmärtämistä helpottaisivat hakemistot esimerkiksi teatteriesityksistä ja henkilöistä.

En ole huomannut, että teos olisi mainittu yhtenä vuoden 2017 merkittävimmistä tietokirjoista. Sellainen se ehdottomasti on. Pennanen ei ole saanut aikaan vain elämänkertaa, vaan tarjolla on paljon tietoa myös 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämästä.

Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2018.
Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi!

Aarne Orjatsalo Reviisorina Tampereen Työväen Teatterissa. Näyttämöllä hänet nähtiin Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kuva teoksesta.

Näin perättömällä yleisönosastojutulla otti Savo-lehti Aarne Orjatsalon vastaan 26.9.1929. Orjatsalo ei koskaan kuulunut puna-armeijaan; ns. Muurmannin legioonassa ollessaan hän kantoi brittiarmeijan asua. Tällaisen kohtelun jälkeen näyttelijä muutti maasta.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Kaukaisissa ruokapöydissä


Millähän tavalla Suomessa suhtauduttaisiin seuraavanlaiseen tieteelliseen tutkimukseen, miten sitä mediassa tuotaisiin esiin:

Kiribatin (saarivaltio Tyynellä valtamerellä) Akatemia ja Kulttuurirahasto, Taneli Maamaun Säätiö (maan presidentti) sekä Ieremia Tabain Säätiö (maan ensimmäinen presidentti) rahoittavat projektin, jolla lähetetään kiribatilainen antropologi vuodeksi Suomeen tekemään kenttätutkimusta. Tutkija hankkii suomen kielen ja maan kulttuurin tuntemusta. Hän tulee Suomeen, asuu Vantaan lähiössä, tarkkailee suomalaisten syömistä päivästä toiseen, pyrkii olemaan mukana mahdollisimman paljon ruokailuissa ja tekee muistiinpanoja kaikesta mikä liittyy tai minkä hän arvelee liittyvän näiden outojen ihmisten ruokailutapoihin... Siten hän palaa kotimaahansa ja kirjoittaa tieteellisen artikkelin käyttäen kehyksenään tunnettujen amerikkalaisten ja englantilaisten antropologien klassikkoteoksia...

Ei mennä kuitenkaan mielikuvituksen keinoin syvemmälle tällaiseen "mahdolliseen tutkimukseen". Keksin esimerkin kääntääkseni toisin päin sen, mitä tapahtuu Suomesta Kiribatiin. Täältä lähtee tutkijoita kaukaisiin paikkoihin ottamaan selvää, mitä paikalliset asukkaat syövät ja miksi...

Kaikki kunnon antropologit ja muutkin tutkijat julistavat tällaisen kirjoittelun lapselliseksi ei-ymmärtämättömyydeksi. Enkö tajua, että tässä tehdään tiedettä? Sillä ei ole ulottuvuutenaan vain suomalaisten kiinnostus vaan kyse on maailmanlaajuisesta ruoan ja ruokailun tutkimisesta, johon osallistuu laaja tiedeyhteisö.

Mutta juuri tämän vuoksi keksin alussa olevan asetelman. Sen mukaan mitä yhdeksän tutkijan tutkimusraportit kertovat, mitään kovin omaperäistä ei suomalaisessa antropologisessa ruokatutkimuksessa ole. Tällaiseen ei teoksen johdantoluvussa edes viitata. Enemmän on tarve osoittaa, että tutkijat tuntevat tutkimuksen perinteet ja klassikot ja että he osaavat höystää havaintojaan sopivalla määrä lainauksia ja viittauksia niihin.

Jotkut näistä suomalaisista tutkijoista ovat olleet kohdemaassa vuoden päivät, jotkut runsaasti enemmänkin, ja heille on kertynyt paljon paikallisen kulttuurin tuntemusta. Tutkimuksissa on selvinnyt kiintoisia seikkoja siitä, miten ruoan (ml. juomat) ja ruokailun merkitykset ja sidonnaisuudet arjen ja juhlan tapoihin, yhteisöjen arvohierarkioihin jne. eroavat toisistaan. Jotkut tutkijat liittävät havaintojaan kohdeyhteiskuntansa muuhun elämään, jotkut pysyttäytyvät lähinnä "ruokapöydän äärellä".

En väitä, että eikö tällaista tutkimusta tarvita ja että eikö teos ole julkaisemisen arvoinen. Kuitenkin ihmetyttää, mistä johtuu jatkuva vetoaminen samoin sanakääntein samoihin auktoriteetteihin ja vieläpä niin, että jotkut vetoamiset ovat jo itsestäänselvyyksien toistelua. Toimittajien olisi pitänyt käydä läpi valmis käsikirjoitus ja katsoa, missä on turhaa toistoa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisun ovat tarkastaneet asiantuntijat. He ovat varmaan selvittäneet, että tekstiin ei ole jäänyt mitään "epätieteellistä". Mutta tällaisessa tapauksessa (kun ruokailu eri puolilla maailmaa kiinnostaa laajempaakin yleisöä kuin tiedeyhteisöä!) olisi ollut hyvä käyttää myös kieliasun hiojaa, tekstitoimittajaa. Suuri määrä sisäisiä viittauksia ja keinotekoiselta tuntuvat fraasit kuten "Aluksi kerron, että..." ja "Olen tässä esityksessäni kertonut, että..." kankeuttavat selvää suomea joskus äärirajoille saakka.

Ei-antropologi näkisi mielellään tällaisessa yhteydessä edes ripauksen tutkijoiden omaa työnsä arviointia. Yksi esimerkki. Kokeeko heistä kukaan koskaan itsensä millään tavalla jälkikolonialistisen "kehitysmaatutkimuksen" jatkajaksi, ja jos kokee, miten oma rooli ymmärretään?

Artikkeleista Heidi Härkösen ruoan, huolenpidon ja rakkauden liittymäkohtia Kuubassa lienee yksi maailmanmatkaaja-suomalaisia eniten kiinnostavista. Siinä myös valotetaan hieman pintaa syvemmältä yhteiskuntaa, jossa asiat tapahtuvat. Härkösen lähestymistapa ja näkökulmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vieraan kulttuurin havainnointi voi toimia. Tästä tekstistä saa jotakin ohjeeksi turistikin.

Yksi pieni seikka jää Kuubasta vaivaamaan. Tekstistä voi saada käsityksen (s. 68), että saarella syntyisi naudoille vain naarasvasikoita, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sielläkin jälkeläisiä syntynee suunnilleen suhteessa 50:50. Maininta siitä, että "lehmiä" ei tapeta vaan niitä tarvitaan maidontuotantoon, pitää vain joka toisen vasikan osalta paikkansa.

Tutkimuskenttä on ollut todella laaja: lisäksi Meksiko, Tansania, Papua-Uusi-Guinea, Argentiina, Jaava, Etelä-Afrikka, Fidži ja Kiribati.

Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Toimittaneet Katja Uusihakala & Matti Eräsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 241 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.2.2018. 





sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Miehen päiväkirjasta


Mikä tässä tekstissä paikoitellen niin ärsyttää? Sellainen omahyväisyys, joka antaa ymmärtää kirjoittajan olevan asiantuntija kaikessa mistä hän kirjoittaa. Monessa asiassa hän toki onkin, mutta eikö olisi paras mennä asia eikä oma kylki edellä?

Herää siis kysymys, miksi mies kirjoittaa niin paljon itsestään (silloinkin kun hän kirjoittaa muista)? Onko se vain omaksuttu tapa, vai kuvaako se työmetodeja ylipäätään? Ns. perinteisen kirjallisuushistorian ja ns. Myllykolu-lähtöisen F. E. Sillanpään tutkimuksen näkökulmasta on monissa asioissa toki vaikea ketään Panu Rajalan rinnalle asettaa. 

Päiväkirjassaan Rajala menee täysillä eteenpäin niin kuin varmaan oikeassakin elämässä; niin kirjoittaessaan kuin näytellessään itse kirjoittamissaan kesäteatterinäytelmissä.

Niin tullaan asioihin, joista en halua sanoa mitään uutta. Lainaan sen, minkä kirjoitin muistikirjaan syksyllä 2017, ennen kuin Rajalan roolista teatterialan koulutuksessa oli puhuttu mitään. 

"... mielenkiintoista on, että hän sanoo kirjoittaneensa naisroolien suihin ronskeja sanoja ja antaneensa heille rohkeita tehtäviä, mutta omasta [kesäteatteri]roolistaan hän ei puhu yhtään mitään. Hän on hyvinvoiva kommentoija, jolle kaikki muu passataan eteen paitsi ajatustyö, jossa hän valitsee varsin helppoja tehtäviä senkö vuoksi juuri, että häntä passataan?

Mutta antavat nuo päiväkirjamerkinnät myös ajattelemisen aineksia (eikö edellä sanottukin ollut todiste tästä?). Miehisenä miehenä hän huomauttaa, että on aika outoa pitää "uutisena" tai ihmettelyn aiheena sitä, että mies on kiinnostunut naisista ei se ole maailmanhistorian eikä minkään muunkaan tieteen mukaan mikään yllättävä asia."

Kirjoittaessaan F. E. Sillanpäästä Rajala mainitsee, että turkulainen professori "Leena Koivusilta edustaa yhteiskuntatieteitä, mutta oli hyvin perillä Sillanpään laadusta ja ajattelusta... No, onko FES muka ilmiö, jota ei perusteellisesti voisikin ymmärtää ja analysoida yhteiskuntatieteiden pohjalta, vai miksi tuo kummallinen sana "mutta"? Ja eikö kirjallisuustiede ole yhteiskuntatiedettä?"

Näin päädymme uuteen kysymykseen. Vähäväkiseen perheeseen Hämeenkyrössä vuonna 1888 syntyneen Sillanpään tuotanto vaatii ainakin yhden kunnollisen pöyhäisyn, sellaisen tutkimustyön, missä kirjailijan tuotanto kokonaisuutena, yhteiskunnalliset näkemykset ja lähtökohdat (sekä myös varhaiselämän vaiheet) asetetaan uudella tavalla tarkasteluun. Kun Sillanpäätä paljon tutkinut Rajala selvästikin närkästyy, kun joku sanoo poikkipuolista hänen ajatuksistaan, se jo tuo ilmaan palaneen käryä.

Rajalan päiväkirja ei tähän Sillanpää-kysymykseen tuo kuin nämä ihmettelyn aiheet, muutoinkin sen anti suomalaisessa kulttuurihistoriassa jäänee aika vähäiseksi.

Panu Rajala: Nuoruuden neljäs näytös. Minerva 2015, 235 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.2.2018. Kursivoinut kohdat ovat muistiinpanoista syksyltä 2017.  


Muistikirjan lehdiltä


Miksi kirja tuntui niin tyhjänpäiväiseltä, vähän antavalta? Myös ne kirjoitukset, jotka lähtevät lupaavasta asetelmasta (kuten Ulla Koskisen "Ruotsalaiset Venäjällä ja portugalilaiset Brasiliassa") jättävät aiheensa jotenkin kesken. Miksi Koskinen ei ollenkaan pohdi kielten ja kielitaidon (taidottomuuden) merkitystä noissa kohtaamisissa? Oletan, että ruotsalaiset ymmärsivät venäjää enemmän kuin portugalilaiset intiaanien kieliä... ja Moskovassa saattoi olla apuvälineenä myös saksa...? Tästä ei tutkija ole kiinnostunut.
Tiina Miettinen & Raisa Maria Toivo (toim.): Mitä väliä on historialla? Tampere University Press 2016, 238 s.

Kustaa Vilkunan teoksen yksi aukeama, sivut 128-129, kertoo tiivistetysti sellaista, mitä olen odottanut lukevani. Kyse on suomalaisten SS-miesten merkityksestä ja vaikutuksesta oman maan sodankäyntiin. Vilkunan lausunto on tyrmäävä: sekä värvääminen että joukon olemassaolo (kotiinpaluujuhlat mukaan lukien) oli hyvin kiusallinen episodi. Sehän myös tuotti Suomelle mies- ja taloudellisia tappioita.
Kustaa Vilkuna: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962, 188 s.

Kirja on mitätön arvioitavaksi. Vai onko? Muiden matkakirjojen ohessa se menettelee. Mutta silti kysyn, miksi se on julkaistu. Onko niin, että kun joku tunnettu kirjailija on kirjoittanut jotakin ("mitä tahansa"), meidän tulee sivistysihmisinä saada se suomeksi? Tästä en löydä paljonkaan kommentoitavaa, eivätkä suomentajan esipuheet tilannetta paranna.
Scott Fitzgerald: Amerikkaa autonrämällä. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2017, 103 s.

"Tarina tarinan sisällä" on se, miten tunnettu teatterihistorioitsija Panu Rajala on käsitellyt yhtä oman aikansa keskeistä teatterintekijää. Se paljastaa hutilointia, teennäisyyttä, tendenssiä. Sitä ei voi kuitata kiireen tai muun ulkoisen syyn perusteella, koska aineistoa olisi löytynyt, aikaakin on ollut. Kyse on asenteesta, joka on tuottanut tiettyä lopputulosta. Valitettavasti se on tähän asti vaikuttanut liian paljon käsityksiin Aarne Orjatsalosta.
Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

S. 190: "Kun juna lähti Viipurista kohti Suomea, se ylitti ensin Vuoksen, sitten Siestarjoen." Ja tämän jälkeen tulee vielä vastaan Valkeasaaren Hatsalan mäki (lihavoinnit tässä minun)! Jos tutkija ei käy itse kaikilla kertomillaan tapahtumapaikoilla, pitää sentään tutkia karttoja.
S. 221: Sekehe lienee Segeža?
S. 224: Tuure Lehén ei ollut kenraali.
S. 226: "Kerran kuukaudessa [sotavanki]upseereille jaettiin Punaisen Ristin postikortteja, joissa oli Neuvostoliiton punaisen Ristin ja Turkin Punaisen puolikuun leimat." Kysehän oli Neuvostoliiton Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun Liiton postikorteista. Mistä Turkki on tähän pöllähtänyt?
S. 262: Miten lie sotavankeuksien pituuksien prosentit laskettu, kun ei ole tarkkaan selvillä edes moniko todella joutui vankeuteen. Epävarmuutta lukuihin tuovat monet eri tekijät.
Timo Malmi: Äyräpään luutnantti. Sotavankien matka Neuvostoliittoon ja takaisin. Into 2016, 294 s.

Koosteeseen on valikoitu etupäässä historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Muistiinpanot ovat stilistisiä muutoksia lukuun ottamatta alkuperäiset, lähinnä syksyltä 2017.

Nyt vaietkoon hiljaisuus


Vaietkoon hiljaisuus. Todistajat ovat olleet liian pitkään hiljaa, niin myös tämä palsta. Asiaa kyllä riittää. Yksi vaikenemisen syy on sen arvioimisen vaikeus, mistä nykyisessä ilmapiirissä ylipäätään kannattaa puhua ja mistä ei.

Monista viime vuonna lukemistani kirjoista koen saaneeni uusia ajatuksia ja keksineeni elämän monimutkaisuuksille selityksiä. Niiden jakaminen toisten kanssa ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Kun "sosiaalisessa mediassa" (mikä on irvokas nimi välillä aivan muunsisältöiselle puuhailulle) vaaditaan lisää sianlihakeittoa muslimipakolaisille, karjutaan asentoa ruotsin kielen opetusta kannattaville ja milloin minkäkin pienen uskonnollisen yhteisön nimissä vaaditaan yksinoikeutta jumalan sanan tulkintaan, yhden kirjanlukijan mietteet taitavat olla aika kevyttä tavaraa.

En kuitenkaan ole luovuttanut. Aluksi seuraa joitakin muistiinpanoja vuonna 2017 luettujen kirjojen pohjalta. Yleisempänä havaintona koskien suomeksi julkaistua tieteellistä kirjallisuutta on pakko todeta, että liian usein kustantamot päästävät painoon keskeneräistä ja viilaamatonta. Joskus tämä koskee jopa uusintapainoksia: asiavirheitä tai edes painovirheitä ei vaivauduta korjaamaan. Jos elämme keskellä kirjan kriisiä, eikö sen pitäisi merkitä kohentuvaa laatua?

Tieteellisen kirjallisuuden arviointiin liittyy tulossa oleva kirja-arvio nuorten antropologien ruoka-aiheisista tutkimustiivistelmistä. Lisäksi on ehdottomasti nostettava puheeksi Jotaarkka Pennasen syksyllä 2017 ilmestynyt elämänkertateos Aarne Orjatsalosta. Se avaa paitsi miehen elämän sivuja myös kysymyksiä siitä, miksi ja miten häntä on selitetty ja ymmärretty väärin.

Jatkoa siis seuraa: ehkä kuitenkin vähemmän, mutta laadukkaampaa? Tähän pyrin.

25.2.2018


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Taidetta joka kiinnostaa yhä

Kun yhdestä Albert Edelfeltin (1854–1905) maalauksesta maksettiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivän alla yli 600 000 euroa, lienee vähänkin taidehistoriaa tunteva saanut käsityksen taiteilijan yhä jatkuvasta "kaupallisesta menestyksestä".

Käsitys ei olekaan väärä. Edelfelt oli paitsi lahjakas ja itseään määrätietoisesti kehittänyt taiteilija myös kaupallisesti menestynyt yrittäjä. Myyty teos Ristiäissaatto (1880) oli aikanaan tilaustyö sveitsiläiselle taidekauppiaalle: tämäkin todistaa, miten taiteilija oli jo kolmikymppisenä Euroopassa hyvässä kurssissa.

Määrätietoisuus oli yksi Edelfeltin taiteilijanuran piirteistä. Hänen elämäänsä, ja sidoksissa määrätietoisuuteen ja lopulta vakaaseen elämänhallintaan, sopi myös vuosikymmeniä jatkunut tiivis suhde äitiin. Siitä kertovat ne 1200 kirjettä, joita taiteilija muun muassa Pariisista lähetti Alexandra Edelfeltille.

Edelfeltin yhteydessä puhutaan myös "rajuista tunnetiloista", mutta Marina Catanin kertomus taiteilijan elämästä todistaa juuri itsensä hallinnasta ja varsin nuorena alkaneesta menestyksestä. Antwerpenin kautta Pariisiin opiskelemaan saapunut parikymppinen Albert omaksui varsin nopeasti paitsi ammattitaitoa myös kyvyn pysyä ajan mieltymyksissä mukana. 

Vaikka Pariisi mainitaankin taiteilijan opettajana (usein muuta ei mainitakaan), sitä edeltänyt lukuvuosi Antwerpenin taideakatemiassa taisi olla varsinainen uralle sysääjä. Elämäkertateoksessa mainitaan, että nuori taiteilija oli varsin valmis ammattiin saapuessaan huhtikuussa 1874 Pariisiin.

Monet 1800-luvun lopulla työskennelleet ja uransa aloittaneet suomalaiset kuvataiteilijat olivat osa sitä joukkoa, joka loi suomalaista kulttuuria ennen maan itsenäistymistä. Tasavallan 100-vuotisjuhlien yhteydessä olisikin odottanut enemmän huomiota näille sukupolville – ei vain taiteilijoille, vaan myös monille säveltäjille, esiintyville taiteilijoille ja kirjailijoille.

Catanin elämäkertateos ilmestyi Edelfeltin syntymän 150-vuotispäivän tienoilla. En pidä sitä elämäkertana sanan varsinaisessa merkityksessä, ainakin se vaatisin päivityksen ja täydentäviä näkökulmia ollakseen "elämän koko kuva". Käytetty perusmateriaali, taiteilijan kirjeet, kertoo kyllä paljon, mutta varsinkin hänen sijoittamisensa omaan ja myöhempään aikaan sekä tuotannon yleisempi arviointi odottaa tekijöitään.

Edelfeltin aloittaessa taideopintojaan ei naisilla ollut juuri pääsyä eurooppalaisiin alan oppilaitoksiin. Myös nuori Albert suhtautui varsin nuivasti naiskollegoihin, mutta nähtävästi asenteet pehmenivät vuosikymmenien myötä. Samaahan tapahtui yleisesti: viimeistään vuoteen 1900 tultaessa naisten mahdollisuudet kuvataiteen opiskeluun olivat merkittävästi kohentuneet.

Teoksen ansioihin kuuluu useiden kymmenten Edelfeltin teosten ja myös jonkin verran rinnakkaisversioiden esittely. Kuvaliitteet tukevat kerrottua, vaikka jotenkin oudosti valitut kuvat ja esittelyt eivät aina täydennä toisiaan.

Catanin teoksen on kustantanut julkitunnustettu yhtiö, Gummerus-konsernin Ajatus Kirjat, ja on pakko sanoa asiavirheistä ja oudosti kesken jääneestä käsikirjoituksesta. Jos kyseessä olisi omakustanne, huomiot voisi jättää tekemättä. Outoa on esimerkiksi se, että osa tekstistä on selvästi lainattu muista yhteyksistä, ehkä näyttelyluetteloista, sanonnat paljastavat niitä liimaillun yhteen.

Outoja ovat tällaisessa arvoteoksessa myös yhdyssanavirheet, svetisismit ja varsin monet painovirheet. Käytetty kieli eroaa niin, että tuntuu kuin varsinaisen tekstin ja liiteosan olisi kirjoittanut kaksi eri henkilöä. Joka kerta kun kirjoittaja mainitsee venäläisen nimen, hän tekee  virheen (esimerkiksi "Gatsina" on oikeasti Hatsina ja keisarillinen huvialus "Djersjavaja" oli oikeasti Deržava). Teksti olisi pitänyt luettaa asiantuntevalla kustannustoimittajalla.

Albert Edelfeltin taide kiinnostaa edelleen ja se myös käy kaupaksi. Hänen monet kansanomaiset aiheensa vaikuttavat 2100-luvulla arkaaisilta, ikivanhoilta, mutta juuri sellaisina ne tuntuvat olevan yhä meitä lähellä. Ne ovat myös kuvia, jotka osaltaan "loivat Suomea".

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu. Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus Kirjat 2004, 240 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.12.2017.



Nähtyä ja opittua soveltamassa

Vaikka Johan Vilhelm Snellman (1806–1881), myöhempi senaattori ja suuriruhtinaskunnan valtiovaraintoimituskunnan päällikkö eli tavallaan valtiovarainministeri, ajatteli ja kehitti kotimaansa hallintoa ja kulttuuria, monet ideoista kypsyivät jo ennen sitä kontakteissa eurooppalaisen, lähinnä saksalaisen kulttuurin kanssa.

Nuoren Snellmanin opiskellessa Turussa ja Helsingissä (minne yliopisto siirrettiin) tilanne vähän aikaisemmin suuriruhtinaskuntana Venäjään liitetyssä Suomessa oli monessa mielessä haastava, mutta myös mielenkiintoinen. Kehitettävää oli paljon. Samaan aikaan muualta Euroopasta kuului viestejä, jotka osaltaan antoivat impulsseja uusien ideoiden etsintään.

Konkreettisesti Snellman sai impulsseja muun muassa sen lukuvuoden aikana, jolloin hän oli jatko-opiskelijana Saksan lounaisosassa Tübingenissä. Tällöin hän paitsi valmisteli kahta filosofista pääteostaan (molemmat ilmestyivät noin vuosi matkan jälkeen, vuonna 1842).

Mainittuna vuonna ilmestyi myös hänen matkapäiväkirjansa. Tukholmassa ruotsiksi painettu teos sai odottaa virallista pääsyä Suomeen kauan: se julkaistiin kotimaassa ruotsiksi 1993 ja suomeksi 2001. Teoksessa avautuu asioita, jotka eivät kerro vain matkustelusta, vaan uusien asioiden oppimisesta.

Snellmania paljon tutkinut Eero Ojanen on paneutunut myös miehen Kuopion-kauden (1844–1846) paikallisjournalismiin. Ruotsiksi ilmestynyt, mutta myös suomenkielisen kulttuurin kannalta  merkittävä viikkolehti Saima ei pelkästään seurannut asioita vaan myös julkaisi ideoita maan kehittämiseksi. Kuopion asioiden seuraajana Snellmanissa yhdistyivät Ojasen mukaan ulkopuolisen tarkkailijan ja sisältä katsojan roolit hedelmällisellä tavalla.

Ojanen etsii Snellmanin paikallisjutuista filosofisten ideoiden käytännön sovellutusta. Koko Saiman hän pyrkii näkemään myös filosofisena toimintana, "filosofisena kokonaisteoksena". Tällöin hieman oudosti paetaan sitä, mikä kuitenkin on lehtityössä aina läsnä: työ ei synny vain tekijän ajatuksista, vaan hyvin ratkaisevia ovat esikuvat, vaikutteet ja muualta saatu aineisto.

Vaikka Snellman ei matkakirjassaan kerro lukemistaan saksalaisista lehdistä, olisi outoa jos hän ei Suomeen palattuaan ja Kuopioon muutettuaan olisi ollut niiden sisällöstä tietoinen. Hän on nimittäin seurannut asioita tarkkaan. Tämä käy ilmi siitä, miten hän kirjoittaa esimerkiksi matkustamisesta ja majoittumisesta, ruoista – ja myös nuorista naisista.

Matkakirja ei kerro vain Saksasta, vaan myös hieman Pohjois-Italiasta, missä kirjoittaja tutustui etupäässä taidemuseoihin. Hänen kuvauksensa Saksan ja Italian monien eri museoiden kokoelmista ovat niin hengästyttävän yksityiskohtaisia, että lukija pystyy hyvin kuvittelemaan miten hän kaiken näkemänsä koki. Mihin tuota pikkutarkkaa tietoa sitten tarvitaan, se on toinen juttu.

Toisin kuin Snellmanin matkakuvauksen suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, 1840-luvulla rakennettiin jo rautateitä. Niistäkin kirjassa hieman kerrotaan, ja tässäkin asiassa kirjoittaja antaa lukijalle kokemukseen perustuvia ohjeita. Ainoa syy ostaa lippu ykkösluokkaan voi Snellmanin mukaan olla se, että näkee hyvin pukeutuneita ihmisiä. Kaikki muu, kaikki mielenkiintoinen, on koettavissa ns. tavallisen rahvaan vaunuissa.

Matkakirja avaa sitä, miten monet J. V. Snellmanin myöhemmin ajattelemat, lausumat ja tekemät asiat kehittyivät havaintojen ja kokemusten pohjalta. Saksasta tuleva filosofi löysi rakennuspuita ja pohdinta-apulantaa teoreettisille teoksilleen, mutta varmaan myös konkreettisia esikuvia niin paikallisjournalismille kuin suuriruhtinaskunnan käytännön hankkeille 1860-luvulla.

Johan Vilhelm Snellman: Saksan matka 1840–41. Suomalainen reportteri postivaunujen Euroopassa. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Heikki Eskelinen. Otava 2001, 346 s.
Alkuteos: Tyskland. Skildningar och omdömen från en resa 1840–1841 (Stockholm 1842).

Eero Ojanen: Henki ja sivistys – paikallisuuden näkökulma J. V. Snellmanin ajattelussa Saima-lehden 1844–1846 Kuopiota käsittelevän aineiston valossa. Snellman-instituutti, Kuopio 2016, 255 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.12.2017.


Haaveita ja oppia Euroopasta

1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaisten matkailua on kokonaisuutena tutkittu niukasti, vaikka yksittäisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden yhteydessä aihetta on valotettu. Kyseessä oli varsin yleinen tapa hankkia oppia ja vaikutteita. Esimerkiksi Toivo Kuulasta teoksen kirjoittanut Juhani Koivisto sanoo hämmästelleensä sitä, miten itsestään selvänä matkustamista pidettiin ja miten laajaa se oli. "Kaiken lisäksi aina tuntui löytyvän suorastaan suomalainen taiteilijasiirtokunta, oltiin sitten Milanossa, Pariisissa tai Berliinissä.”

Vaikutteita oli toki saatu maailmalta jo paljon aiemmin; itse asiassa rajoja on ylitetty pohjoisessakin vuosituhansien ajan. Eivät pelkästään muuttoliikkeet vaan myös kauppa ja muu asiointi antoi paljon sellaista, mille kulttuurimme ja kielemme rakentuu. 

Runsas sata vuotta sitten tapahtuneet kontaktit ovat jääneet vähälle huomiolle ehkä sen vuoksi, että  vasta itsenäistyneen tasavallan matkailijat koettiin "oikeiksi" ikkunoiden avaajiksi. Olavi Paavolaisen, Mika Waltarin ja joidenkin muiden yhteydessä osaksi unohdettiin, että Eurooppaa oli jo nähty. Viimeistään katolisen kirkon vakiinnutettua pohjoisessa asemansa Suomen alueen kulttuuri kiinnittyi vahvasti Euroopan perinteeseen. Tämä vaikutus tiivistyi uskonpuhdistuksen jälkeen. Tuleva maa oli osa Ruotsia, joka tiiviisti seurasi kehitystä mantereella. Hyvä esimerkki 1800-luvun alkupuoliskon matkailijoista oli J. V. Snellman, joka sai tieteellisen työnsä perustat Saksasta. 

Matkustelua edelsi usein haaveilu, ja matkojen jälkeen haaveiltiin uusista. Toivo Kuulan puoliso, laulaja Alma Silventoinen kirjoitti 1900-luvun alulle tyypillisesti päiväkirjaansa, kun hänen ystävättärensä oli lähdössä Italiaan opiskelemaan laulua: "Pääsenköhän minä koskaan sinne, jossa tunnetaan suru syvemmin ja ilo rajattomammin kuin ylipäänsä täällä pohjolassa.”

Italia oli yksi maista, jotka koettiin ”syvempien kokemusten” ja ”laajemman tietämyksen” lähteeksi. Kirjailija Juhani Aho totesi, että Italian ilma tekee ihmisestä taiteilijan. Maasta haettiin  innoitusta ja sen kauneuteen paettiin kotimaan poliittista ja henkistä ahtautta. Kuvataiteen piirissä matkat suuntautuivat myös Pariisiin. Saksan eri kaupungeissa saatiin oppia ja vaikutteita monilta elämänaloilta. Muutamat muutkin kirjailijat seurasivat Ahon esimerkkiä ja myös kirjoittivat matkoistaan ja havainnoistaan.

Musiikkia ja etenkin laulua opiskeltiin etenkin Dresdenissä ja Leipzigissa. Varsinkin monet näyttämötaiteen laulajat (musiikkinäytelmissä esiintyneet ja oopperan työntekijät) opiskelivat suuri siellä. Esimerkiksi Heikki Klemetti aloitti ulkomaanopinnot valtion stipendiaattina vuonna 1902 Regensburgissa.

Juhani Koiviston mukaan yksi syy – ammattitaitoisen opetuksen etsimisen ohella – ulkomaiden suosioon oli halu irtautua kotimaan kuvioista. Nuorten ihmisten halu etsiä uutta sai lisää pontta, kun tarjolla oli myös matkoille rahoitusta.

Kaikki ulkomaille lähteneet eivät olleet lahjakkaita taiteilijanalkuja, mutta pätevien opettajien johdolla saatettiin silti päästä tuloksiin. Apurahoja saatiin sekä suuriruhtinaskunnan eli valtion kassasta että yksityisistä ja ulkomaisista lähteistä. Jo 1800-luvulla hallinnossa ymmärrettiin ulkomailla tapahtuvan opiskelun merkitys.

Ulkomailla opiskelulla oli myös mainosarvoa: esiintyvän taiteilijan oli helpompi todistella pätevyyttään opintojen jälkeen kuin ennen niitä. Berliini, Dresden ja Pariisi eivät olleet vain paikkoja, vaan myös "leimoja todistuksissa" ja parhaimmillaan kuin "hehkuvia mainostekstejä".

Monet lähtivät ulkomaille opiskelemaan, mutta oli muunkinlaisia tapauksia: Toivo Kuula lähti Pariisiin ja Berliiniin lähinnä vain säveltämään. Vaikka hän kävi konserteissa, hän istui hyvin paljon vuokraamassaan huoneessa pianon ääressä ja teki työtä yksinään. Suomalaiskansallisen musiikin aiheet tuntuivat saavan uutta virettä kaukana kotimaasta.

Eurooppaan ei lähdetty opiskelemaan vain taideaineita ja kulttuuria. Huomattava osa 1800-luvun lopulla valmistuneista lääkäreistä, erityisesti hammas- ja eläinlääkäreistä suoritti tutkintonsa Saksassa; lisäksi siellä opiskeltiin teknisiä aineita eli lähinnä insinööritutkintoja.

Miksi matkustaminen laajeni merkittävästi juuri 1800-luvulla? Tärkeä syy oli useiden teknisten uudistusten käyttöönotto. Höyrylaivat ja junat lyhensivät matka-aikoja ja tarjosivat aikaisempaa suuremmalle joukolle mahdollisuuden matkusteluun. Valokuvaus toi kaukaisia asioita uudella tavalla lähelle. Sähkölaitteet mullistivat maailmaa lisää. Lennätin ja uusi kirjapainotekniikka lisäsivät lehdistön ja kirjallisuuden kapasitettia. Koulutus oli entistä useampien saatavilla ja tietoa levisi lähes tulvimalla. Median tarjonta ja kysyntä kasvoivat. Suomessa moni asia oli tullut tutuksi ruotsin kielellä, mutta juuri 1800-luvun lopulla alettiin julkaista entistä enemmän suomeksi.

Itsenäistyneen Suomen monet ikkunat ja ovet olivat jo valmiiksi raollaan muuhun maailmaan. Tällä oli suuri vaikutus siihen, millaiseksi kulttuuri oli kehittynyt ja kehittymässä. Kansallinen kulttuuri oli jo saanut hyvin paljon vaikutteita muualta, ja tämä prosessi tietenkin jatkui.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan teoksen "Opin haussa ja kaukokaipuussa. Kulttuurimatkailua ennen vuotta 1918" (Warelia, 2017) lukuun "Haaveita ja niistä totta".

Teos esittelee monien Euroopasta oppia ja vaikutelmia etsineiden kulttuurin eri alojen edustajien matkoja 1800-luvun puolivälistä Suomen itsenäistymiseen saakka.
Kirjoitus julkaistu 6.12.2017.


torstai 30. marraskuuta 2017

Kirjeitä kirjoista

Olen silloin tällöin lähettänyt kirjeitä tietokirjojen tekijöille, mutta kaunokirjallisuuden puolella olen ujo. Toki monet suosikkikirjailijani ovatkin jo toisessa maailmassa. Kirjeitä voi  kirjoittaa, mutta ne voi lähettää vain virtuaalisesti. Elossa olevien taas pelkään kirjan ilmestyttyä jo hylänneen lapsensa ja siittävän uutta. Miksi siis häiritä työrauhaa?

Yhdelle elävälle kaunokirjailijalle kerran kuitenkin kirjoitin. Se tapahtui väärällä nimellä eikä kirjeen vastaanottaja voinut vastata vaikka olisi halunnutkin. Eräässä etelä-eurooppalaisessa kaupungissa tuli näet mieleen, että lukemassani kirjassa seikkailee henkilö, jolle tunnettu suomalainen kirjailija oli antanut paitsi nimen myös hengen.

Kirjoitin tämän romaanihenkilön nimissä juuri siitä kaupungista missä hän kirjan mukaan seikkaili. Olin ottanut selville kirjailijan kotiosoitteen. Kuoreen varmistin sen kaupungin leiman, mikä kirjassa mainitaan. Lähetin terveiset, joiden mukaan asiat eivät olleet menneet ihan pilkulleen niin kuin kirjailija oli ne kuvannut. Allekirjoitus oli tietenkin tuon romaanihenkilön – minun väärentämänäni.

Nyt en kuitenkaan julkaise tuollaisia kirjeitä. En senkään vuoksi, että yksi on jäänyt ainutkertaiseksi. En ainakaan tunnusta syyllistyneeni useampiin kaunokirjailijoiden häirintöihin. Sen sijaan olen lähestynyt kirjeillä muutamia tietokirjojen tekijöitä.  Vain vain varsin harva heistä on koskaan vastannut, ja jos on, niin on saattanut laittaa lyhyen viestin: "Kiitos postista." 

Ymmärrän. Tietokirjailijakin on työnsä tehnyt, kun kirja on julkaistu. Mitäpä sitä sen jälkeen sen ihmeemmin murehtimaan. Uutta painosta ei tule, ei siis ole mieltä ottaa kommentteja kovin vakavasti. Eikä varsinkaan huomautuksia pienistä asia- ja kirjoitusvirheistä.


Julkaisen nyt, palstan muutaman kuukauden tauon jälkeen herätessä, joitakin tietokirjojen tekijöille lähettämiäni ja tietokirjoihin muuten liittyviä kirjeitäni. Kuten tapoihin kuuluu, olen korjannut kirjoitus- yms. virheeni ja julkaisen jokaisesta tekstistä parannetun painoksen.

30.11.2017