Itse asiassa elämäntapahtumiin liittyvä on ollut kirjallisuuden perusainesta niin kauan kuin kirjallisuutta on ollut olemassa. "Ei ole kirjallisuutta ilman elämää." Kirjoittajien elämän kokemukset ovat eri tavoin suodattuneina läsnä niin kaunokirjallisuudessa kuin runoudessa. Toisaalta kirjallisuuteen on liitetty erilaista pohtivaa ainesta, toisaalta on kerrottu omista näkemyksistä naamioiden ne elämän tapahtumiin.
Elämänkertakirjoittaminen on varsin suosittua niin sanotusti harrastusmielessä. Siihen suorastaan rohkaistaan esimerkiksi erilaisten muistitietoa keräävien kampanjoiden sekä kirjoittamiseen kannustavien opintokerhojen ja kurssien avulla. Elämänkerta-aineistot, kuten päiväkirjat, kirjeet ja valmiisiin kysymyksiin vastaavat muistitietokeruut, ovat aineistona myös museoiden ja arkistojen menneisyyttä ja nykyisyyttä luotaavalle toiminnalle.
Kirjallisuudessa elämästä kirjoittaminen on siis A ja O. Toisaalta mikään kooste ei voi tarjota siitä kuin hyvin pienen siivun, esimakua.
Jokainen voi itse tykönään miettiä, onko koskaan tullut kirjoittaneeksi mitään, mikä kertoo jälkipolville jotakin oman elämän vaiheista ja omasta ajasta: vaikkapa jonkinlaisen muistelun tai edes nimien ja tapahtumien lyhyet kertomukset kotialbumin valokuvien yhteyteen. Tai kirjeen, joka jollakin tavalla valottaa omia tuntemuksia. Entä mitä tuntemuksia saa aikaan kirje, johon ei koskaan vastata?
Aikaisempien kuukausien jutuissani olen jo käsitellyt joitakin elämäntarinakirjoja. Niitä ovat esimerkiksi – no, jääköön luettelo tekemättä. Huomaan, että itse asiassa lähes puolet aikaisemmin esitellyistä kirjoista on tavalla tai toisella elämänkerrallisia!
Kommentit ovat tälläkin kerralla erittäin tervetulleita. Niitä voi kirjoittaa myös facebookiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti