Harvoin yhden ihmisen muistelmat tarjoavat sellaista elämän moninaisuuden kirjoa kuin teos, johon kootaan kokemuksia useammilta. Vielä mielenkiintoisemmaksi muistelut tekee, kun aiheena on samaan aikaan koetut samantapaiset asiat. Yhteinen kokemus on joukko monenlaisia kokemuksia.
Tämä koskee myös sotaorpoutta, joka tutkimuksen ja muistelujen aiheena ei ole ollut kovin näkyvä. Näin siitä huolimatta, että sotien 1939–1940 ja 1941–1945 seurauksena menetti henkensä noin 90 000 suomalaista, etupäässä miestä, mikä merkitsi ainakin 50 000 orpoa lasta (ja noin 30 000 leskeä).
Kymenlaakson sotaorvot ry:n piirissä koottu teos Ei tullut isä kotiin sisältää yli 30 muistelijan tekstiä. Koska useat heistä ovat monilapsisista perheistä (joskus isovanhempiakin asui samassa taloudessa), lukija saa käsityksen ainakin noin 200 suomalaisen tunnoista sota-aikana ja sen jälkeenkin.
Kertojien perheet ovat erilaisia, mutta kaikki ne ovat kuitenkin "tavallisia" suomalaisia. Nuorimmat ovat olleet orvoiksi jäädessään sylivauvoja (tai peräti vielä äidin kohdussa), vanhimmat tulossa teini-ikään. Näkökulmaa laajentavat sotaorvon aviopuolison kertomus sekä muistot sotalapsuudesta Ruotsissa ja erilaiset evakkotaipaleet.
Suru, ikävä ja isän kuolemaa seuranneet pärjäämisen erilaiset tavat ovat useimmissa tarinoissa keskeistä. Surun kanssa on tultu toimeen eri keinoin. Joissakin tapauksissa leskeksi jääneen äidin rooli on ollut keskeinen. Kun isän rintamakirjeet ovat auttaneet monia, joidenkin äidit ovat ne hävittäneet – tapahtunut on haluttu unohtaa tai ei ole ollut voimaa mennä uudelleen muistoihin sisään.
Sattumaako vaiko kirjan toimittajan ammattitaitoa on se, että muistelut avaavat yli 70 vuoden takaisia tapahtumia monelta näkökulmalta. Yhden lapsen isä kuoli liikenneonnettomuudessa matkalla lomalle perheen luo; toinen kuoli kymmenien toveriensa tavoin oman tykistön tulituksessa. Isien joukossa on kadonneita ja vangiksi jääneitä. Parissa perheessä jo sairaana ollut äiti menehtyi pian miehen kuoleman jälkeen, lapset jäivät täysorvoiksi.
Monet muistelevat tapahtunutta selviytymistarinana, kun lapset ja äiti jatkoivat elämää pienten rahallisten korvausten tukemina. Korvaukset eivät olleet suuria, mutta niiden henkinen vaikutus näyttää olleen merkittävä.
Millä tavalla elämä jatkui? Vuonna 1943 kokonaan orvoksi jääneen pohjoissuomalaisen seitsenpäisen lapsijoukon nuorin, tapahtumahetkellä 6-vuotias, kertoo: "Me elimme lampaita, perunoita ja vihanneksia kasvattaen. Kalastimme ja viljelimme ohraa, ja lintuja oli paljon. Niitä pyydystettiin ansoilla. Marjastimme ja myimme hilloja ja puolukoita." Varttuneimmat sisarukset, vanhin oli 19-vuotias, etsivät palkkatyötä mistä sitä sai, jopa Ruotsin puolelta.
Yksi muistelija kertoo, kuitenkin rivien välissä, "perinnöllisestä" orpoudesta. Se ei ollut harvinaista, niin lähellä sisällissota ja seuraavat sodat olivat toisiaan. Kymenlaaksolaisen vuonna 1930 syntyneen pojan sodassa kaatunut isä oli toukokuussa 1918 punakaartilaisena ammutun miehen poika. Tähän ketju onneksi on katkennut ja katkeaakin, mikäli rauhantilaa eivät kirjassa kuvatut tapahtumat katkaise.
Hannu Karhos (toim.): Ei tullut isä kotiin. Sotaorpojen kertomuksia.
Atena 2005, 163 s.
Atena 2005, 163 s.
Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 23.11.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti