torstai 31. joulukuuta 2015

Lähes unohdettu pakolaisuus

Näistä tuhansista ihmisistä on jotakin muistettu ja kirjoitettu, mutta pääosin ilmiö on unohdettu. Ilmiötä on myös hävetty ja siitä on tietoisesti vaiettu. Ilmiö ei aikanaan sopinut vasta itsenäistyneen tasavallan julkikuvaan, ja niinpä vaikenemisen ohella syyllistettiin. Pakolaisten sanottiin olevan osa sitä rikollista toimintaa, joka syöksi ihmiskuntaa perikadon partaalle.

Kyse on pakolaisista, jotka jättivät Suomen sisällissodan loppuvaiheessa ja jälkeen, siis vuonna 1918. Pakolaisuus jatkui, ja myös osaa 20-luvulla ja 30-luvun alkupuolella Neuvosto-Venäjälle työnhakuun muuttaneista voidaan pitää pakolaisina. Pakolaisuutta oli myös idästä länteen: varsinkin 20-luvun alussa monet palasivat Suomeen ja senkin jälkeen monet vielä yrittivät.

Ilmiöllä oli sekä poliittisia että taloudellisia syitä. Punaisten tappioon päättynyt sota synnytti seurauksia, joista kärsivät myös monet sellaiset, jotka eivät itse olleet vuoden 1918 tapahtumiin osallisia. Joidenkin työväenjärjestöjen kieltäminen ja toimintaan osallistuneiden vankeustuomiot lisäsivät halua muuttaa maasta.

Näistä ihmisistä ja tästä ilmiöstä on kirjoitettu, mutta suhteettoman vähän. Taustojen ja seurausten selitykseksi ei ole osattu asettaa olemassa olleen todellisuuden kirjoa. Suomalainen siirtolaisuustutkimus on keskittynyt Pohjois-Amerikkaan lähteneisiin. Oiva esimerkki siitä, miten lähteiden saannin helppous on houkutellut tutkijat tiettyjen asioiden selvittämiseen. Tieteessä ei saa olla näin. Lähteiden puute ja niiden saannin vaikeus ovat haaste, joka on otettava vastaan.

Varsin monet pakolaisista ovat toki kirjoittaneet kokemastaan, jotkut jopa varsin tuoreiden muistikuvien perusteella. Kuitenkin sodanjälkeinen Suomi, ja tässä on asetettava erittäin suuri vastuu Suomen kommunistisen puolueen (SKP) johtohenkilöille, oli hiljaa pakolaisten kohtaloista ja monissa tapauksissa heistä itsestäänkin. Oltiin mukana vaikenemisen ja valehtelun käytännöissä, joiden vuoksi "punaisen lohikäärmeen" kritisoijien oli niin helppo tehdä omaa politiikkaansa.

Olen vuoden 2015 viimeisen kuukauden tarjontaani valikoinut joitakin kirjoja, jotka kertovat tuosta lähes sata vuotta sitten alkaneesta ilmiöstä ja sen seurauksista. Valikoima on suppea, mutta rohkaiskoon se etsimään lisää luettavaa vaikkapa kirjastojen kautta.

Joitakin julkaisuja esimerkeiksi. Ensimmäinen vakavasti tehty paljastus oli vuonna 1941 julkaistu Neuvostoliitosta palanneen tamperelaisen Asta Syväsen lyhyt kertomus. Siinä kerrotaan muun muassa aviomiehen, opettajakorkeakoulun johtajan Elo Syväsen kohtalo. Se ei ollut poikkeustapaus, vaan tuona samana päivänä (28.12.1937) ammuttiin samassa paikassa (Karhumäen Sandarmohissa) ainakin 93 muuta suomalaista. Se että tuomiot on myöhemmin todettu vääriksi ja ammutut syyttömiksi ei ole kovin mielenkiintoista. Sen sijaan tärkeää olisi tietää perusteellisemmin, millainen yhteiskunnallinen prosessi tätä vainoa edelsi ja mitä kaikkea siihen (esimerkiksi juuri suomalaisten kannalta) liittyi.

Asta Syväsen kertomus (14 vuotta Neuvostoliitossa) on vahva todistajalausunto, mutta huonosti tunnettu ja aikanaan ns. Neuvostoliiton ystävien tietoisuudestaan torjuma. Samaa torjuntaa saivat osakseen muutkin silminnäkijäkertomukset: joko niistä vaiettiin tai puututtiin lähinnä asiavirheisiin.

Nämä kohtalot ovat omalla tavallaan kuitenkin edelleen olemassa. Neuvostoliittoon paenneet elävät myös kaunokirjallisuudessa, eräänä vaikuttavana esimerkkinä siitä on Sirpa Kähkösen Graniittimies (2014). Hän kosketteli aihetta jo dokumenttiteoksessaan isoisästään, 30-luvun kuvauksessaan Vihan ja rakkauden liekit (2010).

Amerikasta tulleiden näkökulmia on valotettu niin muistelmissa (esimerkiksi Kalle RantaArpi korvassa ja sydämessä, 2000) kuin tutkimuskirjallisuudessa (esimerkiksi Christer Bouchtin 70- ja 80-luvun teokset sekä Jukka Rislakin Vorkuta! 2013). Rislakki on julkaissut myös yhdessä Eila Lahti-Argutinan kanssa paljastavan Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkarien joukkotuho Uralilla 1938 (1997).

Suomesta menneiden kannalta asiasta kirjoittivat esimerkiksi Taisto Huuskonen ja häntä ennen Tauno Flinkman ja Aimo Salminen. Muistaa pitää myös Raili Virtasen ja Raija-Liisa Mäkelän teokset. Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä (1972) on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Suomessa suomeksi ilmestyneitä Neuvostoliiton suomalaisista kertovia teoksia lienee, ilman kaunokirjallisuutta, kaikkiaan ainakin 70.

Itse pakolaisuudesta kattavimman, vaikkakin tekoajankohtansa lähteiden vuoksi puutteellisen katsauksen laati Auvo Kostiainen (1988). Sen nimi Loikkarit leimasi valitettavasti ilmiön "loikkaamiseksi", kysehän oli siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta (Kaarlo Isotalo antoi romaanilleen saman nimen jo vuonna 1969). Samantapaista nimittelyä kuulee 2000-luvun alun suomalaisessa julkisuudessa, kun Lähi-Idästä tulleet pakolaiset leimataan seikkailijoiksi ja oletetaan, että ihmisen luonnollisempi paikka olisi jossakin pulassa, ehkä jopa sotatantereella. Kostiaisen teos oli kuitenkin uraauurtava, ja sen päivitetty laitos olisi hyvin kattava kuvaus aiheesta (edellyttäen että voitaisiin käyttää Venäjän arkistotietoja).

Vuoden 1918 ja sitä seuranneen ajan pakolaisuus ei koskaan paljastu kokonaisuudessaan. Monet ihmiset ja perheet tuhottiin, joten muistotkin ovat kadonneet. Ei ole edes valokuvia eikä kirjeitä toisin kuin amerikansuomalaisilta. 16-vuotiaasta 33-vuotiaaksi vainottuna olleen virolaisen Ronald Rüütelin sanoin: "Siperia on niin suuri ja ihminen niin pieni, että tuskin tulevat sukupolvet saavat tietää kaikkea näiden ihmisten monista vaiheista." (Atarma – elämäni Siperiassa, s. 252)

Tästä huolimatta muistaminen auttaisi meitä elämään maailmassa, josta vaikeudet ja ongelmat eivät ole minnekään kadonneet.

Yksi kirjoituksista esittelee virolaisen pakkokyydityn elämäntarinan. 

Muistoja itärajan takaa

Vuonna 1918 ja sen jälkeen Neuvosto-Venäjälle menneiden suomalaisten elämäntarinoita, joko itse muisteltuja tai toisten, joissakin tapauksissa sukulaisten kertomina, on ilmestynyt kuutisenkymmentä. Tämä luettelo antaa osviittaa, mutta ei liene täydellinen. Kommentteja ja täydennyksiä otetaan vastaan!

Elämästä Neuvostoliitossa teokset kertovat vaihtelevassa määrin, jotkut yllättävän vähän. Omakohtaiset muistot ovat usein tutkimusotteella tehtyjä elämänkertoja arvokkaampia. Neuvostoliiton suomalaisten kirjeitä ja niihin verrattavaa on julkaistu hyvin vähän – ehkä Venäjän arkistoista löytyisi paljonkin tällaista mielenkiintoista, suomalaisten vaiheita valottavaa aineistoa?

Voitto I. Eloranta: Poika vallankumouksen jaloissa. Keuruu 2000.
Veikko Erkkilä: Uskottiin aina parempaan. Tarinoita venäjänsuomalaisista. Juva 2001.
Anna Eskuri (toimittanut Kaisu Mikkola): Vastavirtaan. Juva 1982.
Tauno Flinkman: Neljästi karkuteillä. Muistelmia 22 vuoden vankeusajalta Neuvostoliitossa. Helsinki 1957.
Hjalmar Front: Kremlin kiertolaisia. Muistelmia monivaiheisen elämän varrelta. Forssa 1970.
Vilho Halme: Punaisten siirtola Bujssa ynnä muita kokemuksia ja seikkailuja Venäjällä ja Muurmannissa vv. 1918-19. Helsinki 1930.
John Hamlin [alun perin Juho Hämäläinen]: Työmiehenä Venäjällä. Mitä suomalainen työmies siellä näki. Porvoo 1934.
Juho Harri: Kirottujen tarina. Kertomus todellisesta elämästä. Porvoo 1937.
Kaarlo J. Hartikainen [Juho Harri]: Punaisten petojen luolissa. Jalan halki Venäjän. Kuvauksia Neuvostovenäjältä ja sen vankiloista. Pori 1933.
Merja Huttunen: Tähdenlento. Rikun tarina. Jyväskylä 1996.
Kirsti Huurre [oikea nimi Kerttu Eurén]: Sirpin ja moukarin alla. Yhdeksän vuotta Neuvostoliitossa. Toinen painos. Porvoo 1942.
Taisto Huuskonen: Laps Suomen. Kolmastoista painos. Juva 1984.
Taisto Huuskonen: Ennin tarina. Juva 1984.
O. V. Itkonen: Maanpakolaisen muistelmia. Porvoo 1928.
Uuno Kansa (toimittanut Reijo Ikävalko): Pakolla puna-armeijaan. Jyväskylä 1987.
Olli Karhi: Yrjö Niemi. Mies, Siperiaan lähetetty. Jyväskylä 1996.
Toivo Koivisto: Seikkailuja villissä idässä. Gummerus 1929.
Auvo Kostiainen: Santeri Nuorteva. Kansainvälinen suomalainen. Vammala 1983.
Yrjö Kultajärvi, Yrjö [oikea nimi Artturi Leinonen]: Punaisen aallon ajelemana. Kertoelma Neuvostoliitosta. Porvoo 1943 (Toinen painos nimellä: Leinonen, Artturi: Punaisen aallon ajelemana. Yrjö Kultajärven seikkailut 1917-1937. Porvoo 1963).
Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä. Muistelmat vuosilta 1919-1965. Keuruu 1972.
Matti Lackman: Jahvetti Moilanen – läskikapinan johtaja. Poliittinen elämäkerta (1881-1938). Oulu 1993.
Lea Lampila: Toivontähti. Loikkariperheen tarina. 2. painos, WSOY 1991.
August Lehmus: Suomalaiset kommunistit Itä-Karjalassa. Tampere 1958.
Kimmo Lehtimäki: Verner Lehtimäki. Punapäällikkö. Jyväskylä 2005.
Kalle Lehto: Vastavallankumouksellinen. Juva 1995.
E. K. Louhikko: Teimme vallankumousta. 6.-10. tuhat. Helsinki 1943.
Elina Luukkainen ja Ilkka Markkula: Jäämeren myrskylintu. Elina Luukkaisen elämänvaiheet. 2014.
Ohto Manninen: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Helsinki 2006.
Juha-Matti Martikainen: Kotiinpaluu. Jalo Heikkisen elämä. Keuruu 1996.
Nikolai Multakari: Stalinin tarhoissa. Turku 1990.
Raija-Liisa Mäkelä: Minä, muilutetun tytär. Puoli vuosisataa Neuvostoliitossa. Minerva 2009.
Pertti Mäki: Jaakko Mäen kova kohtalo Stalinin terrorissa. Toinen painos. Saarijärvi 1997.
Irja Niemi [oikea nimi Kerttu Nuorteva]: Neuvostokasvatti. Helsinki 1944.
Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio, Hannu (toim.): Rakas kallis toveri. Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-1933. Juva 1997.
Unto Parvilahti: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. Kahdeksas painos. Helsinki 1958.
Anna Petrovskaja (toimittanut Sinikka Salokorpi): Kohtalokas kielto. Suomalaisnaisen järkyttävä elämäntie. Jyväskylä 1993.
Brita Polttila: Hertta Kuusinen – ihmisen tie. Helsinki 1975.
Pentti Poukka: Suomalaisena Neuvostoliitossa. Paleltko sinä, äiti? Irja Niemelän muistiinpanoista. Helsinki 2000.
Jussi Raitio: Uralin kahden puolen. Elämyksiä Neuvostoliitossa vuosina 1918-21. Tampere 1943.
Kalle Ranta: Arpi korvassa ja sydämessä. Muistelmia ja mietelmiä myrskyisän vuosisatamme historian pyörteissä tuhlatusta elämästä. WSOY 2000.
Urho Ruhanen: Syytettynä suomalainen. Lilja ja Urho Ruhasen elämäntien kirja. Toimittanut Juha Virkkunen. Oulu 1989.
Tauno Saarela (toim.): Talonpoikainen sosialisti – Santeri Mäkelä poliittisena toimijana ja kirjailijana. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Helsinki 1997.
Reijo Saarinen: Ei maata armaampaa. Jyväskylä 1983.
Väinö Salmi: Olin punikki. II painos. Joensuu 1967.
Väinö Salmi: Pakolaisena Itä-Karjalassa eli Neljätoista vuotta sosialismia rakentamassa. Seinäjoki 1970.
Väinö Salmi: Punaisen sirpin Karjala. Muistelmia ja vastamuistelmia suomalaisten kommunistien kohtaloista Neuvosto-Karjalassa. Jyväskylä 1976.
Aimo Salminen: Kuljin Stalinin Siperiaa. Pieksämäki 1964.
Aimo Salminen: Paluu Stalinin Siperiasta. Pieksämäki 1965.
Erkki Salomaa: Yrjö Sirola. Sosialistinen humanisti. Kuopio 1966.
Markku Salomaa: Punaupseerit. Porvoo 1992.
Oskari Tokoi: Maanpakolaisen muistelmia. Kolmas laajennettu painos. Helsinki 1959.
Kaarlo R. Tuomi: Isänmaattoman tarina. Amerikansuomalaisen vakoojan muistelmat. Juva ja Porvoo 1984.
Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia. Viides painos. Helsinki 1956.
Arvo Tuominen: Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939. 1. painos. Helsinki 1956.
J. W. Tuura: Työkansan viholliset. Suomalaisten kommunistien toimintaa ja kohtaloita. Porvoo 1942.
Raili Virtanen: Tiltun tarina. Eräs suomalainen elämänkohtalo. Helsinki 1996.
Arvo Ylärakkola: Edvard Gylling. Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Keuruu 1976.
Yrjö Sirola. Muistelmia suomalaisesta demokratian esitaistelijasta. Helsinki 1946.

Mainittu itse käyttämäni painokset. Luettelo on tehty 31.12.2015.

Vakavia naamiohuveja

Paikallishistorioissa on ollut tapana siloitella ja valita kerrottaviksi lähinnä vaarattomat tarinat. Sukukirjoissa puolestaan on usein varsin etäinen ote henkilöihin, joiden elämässä kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.

Kun on kyse itänaapuriin suuntautuneesta siirtolaisuudesta, ihmiskohtaloista ei mainituissa teoksissa ole kovin laajasti puhuttu. Tutkimuspuolella ongelma on arkisto- ja muun alkuperäistiedon hankala saatavuus. Elämisen vaiheita Neuvosto-Venäjällä on kaunokirjallisuudessakin oikeastaan vasta raapaistu.

Pitkän opettajanuransa jälkeen Liisa Keitaanpää on lähihistoriaan syventyen löytänyt puhuttelevia kertomuksia eletystä elämästä. Nyt hän punoo 1920-1940-lukujen tapahtumien ympärille tarinan siitä, miten maalaisneitoset tempautuvat yhteiskunnan houkutuksiin ja mullistuksiin. Tarina on niin tosi kuin romaani voi olla. Sen ainekset löytyvät tuhansien suomalaisten elämästä mainittuna ajankohtana. Tapahtumat ovat tosia, henkilöitä voi mietiskellä, tekee mieli tiivistää.

Pasurin tyttäret on ennen kaikkea jännitystarina. Siinä naamioidutaan ja osaksi sattumalta paljastetaan luonteiden ja tekojen olemusta. Ihminen voi ottaa uuden nimen ja tekeytyä muutenkin jollakin tapaa toiseksi ja uudeksi. Sukulaisuussuhteet näyttävät selviltä, mutta yksi arvoitus ei halua aueta: kuka on Allida?

Syvimmät syyt avautuvat kertomuksessa lähinnä lukijan yleistietouden varassa. Teksti tarjoaa kyllä "dokumentaarista särvintä" alkaen virsien sanoista ja päätyen ajan poliittiseen kielenkäyttöön, mutta tämä on vain kehys, jonka sisällä henkilöt toimivat joskus hyvinkin oudon tuntuisesti. Eräät juonen käänteet irrottavat tarinaa olemassa olleesta, kiinnekohdat eivät tunnu aivan sataprosenttisen tukevilta.

Kertomuksen ideana on osoittaa, miten yhden pitäjän ja suvun naiset joutuvat tapahtumien käänteissä eli "historian tapahtumien vankeina" saman hämähäkinseitin eri osiin päätyäkseen kuitenkin lopulta yhteen. Kuviohan on tuttu joistakin sisällissotaromaaneista: tutut ja sukulaiset päätyvät rintaman eri puolille ja joutuvat ymmälle myös siksi, että eivät lopulta osaa selittää edes omia ratkaisujaan.

Pasurin tyttärissä ratkaisuja ei oikeastaan etsitä. Päähenkilöt, alussa satakuntalaisesta torpasta Inkerinmaalle miehelään lähtevä parikymppinen Roosa, sitten 18-vuotiaana itärajan passin kanssa ylittävä ja myöhemmin Suomeen jonkinlaiseen vakoilutehtävään lähetettävä Allida sekä lopulta Porissa sota-aikana vielä epämääräisemmäksi jäävää tehtävää hoitava Aliisa ovat enemmän elämässä ajelehtivia kuin tietoisesti eläviä. Romaanin rakenne toimii, mutta henkilöt ovat enemmän juonen orjia kuin sen murtajia.

Näinhän kuitenkin taisi olla todellisuudessakin niinä vuosina, jolloin vallankumous ja sota seurauksineen jättivät varsin vähän pelivaraa. Tätäkö viestii myös Pasuri? Kirjassa se on talonnimi, mutta sehän on myös kalalaji. Pasuri muistuttaa lahnaa mutta on enemmän särki; se ei ole oikein hyvä ruoaksi, mutta menestyy sisävesissä. Siis elämisen yritys on hyvä, mutta lopputulos ei oikein...?

Pasurin tyttäret tarjoaa lähikuvaa elämästä 30-luvun Leningradissa ja Petroskoissa sekä jatkosodan ajan Helsingissä ja Porissa. Aikajärjestys ei kaikilta osin sovi yhteen niiden tapahtumien kanssa, joihin viitataan. Esimerkiksi vuoteen 1917 viitataan hieman oudosti. Epäuskottavuutta on joissakin neuvostoelämää ja vakoilua koskevissa yksityiskohdissa. Kirjoittajan perehtyneisyys ajan ilmiöihin ja elävät henkilöt kuitenkin korvaavat pikku puutokset.

Liisa Keitaanpää: Pasurin tyttäret. Turbator 2015, 254 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 31.12.2015.



maanantai 21. joulukuuta 2015

Kuolan tytöstä opettajaksi Suomeen

Eri kieltä puhuvien, eri uskontoa tunnustavien, eri kulttuureissa viihtyvien ihmisten asuinalueet eivät useinkaan osu yhteen valtioiden rajojen kanssa. Vaikka kansallisvaltio on ollut vuosituhansia väellä ja voimalla rakennettu ja eri tavoin ylläpidetty hallitsijoiden tavoite, ihmiset eivät sovi tällaisiin muotteihin.

Tämä koskee myös suomea puhuvia ja tähän kieleen perustuvaan kulttuuriin samaistuvia. Esimerkiksi Koillis-Ruotsissa, Pohjois-Norjassa ja Inkerinmaalla on vuosisatojen ajan kuultu suomea.

Siirtolaisuus synnytti myös Kuolan (Muurmannin alueen) suomalaisasutuksen. Pohjoisessa eivät suomalaiset sen paremmin kuin saamelaisetkaan ennen aikaan rajoja tunteneet ja kunnioittaneet ja siirtyminen paikasta toiseen paremman elannon toivossa oli tavanomaista.

Kuolan niemimaa paitsi houkutteli sinne myös houkuteltiin. Suomesta ja Norjasta sinne muutettiin varsinkin 1860-luvulla ja sen jälkeen, kun heitä verohelpotuksilla palkittiin. Niinpä 1920-luvulla lienee ollut yli 50 eri paikkakunnalla noin 2 000 suomea puhuvaa – tai ehkä vielä tätä enemmän.

Suomi itsenäistyi ja rajoja alettiin vuosi vuodelta valvoa yhä tiukemmin. Neuvostovaltio halusi rakentaa omanlaistaan järjestelmää myös Kuolan suomalaisten avulla ja keskuuteen. Alkoi enemmän tai vähemmän pakkoon perustunut elinkeinojen kollektivisointi, yksityistaloudet kävivät vähiin.

Talous ei kuitenkaan lopulta tullut alueen asukkaiden onneksi tai onnettomuudeksi. Alkoivat puhaltaa vielä talouttakin voimakkaammat tuulet. Kalastus ja muut luontaiselinkeinot eivät enää olleet ykkösasia, vaan yhteiskunta piti ensin yhdenmukaistaa (poistamalla mm. suomenkielinen hallinto ja koulutus), ja sitten koko aluetta alettiin ottaa ihan uuteen käyttöön: valtion sotilaallisen varustautumiseen.

Tätä alettiin toteuttaa kertarytinällä kesällä 1940. Noin 7 000 niemimaan asukasta, mukana paljon muitakin kuin suomalaisia, pakkosiirrettiin muutaman päivän varoitusajalla. Omaisuutta saattoi ottaa mukaan vain sen verran kuin pystyi kantamaan. Alkumatka tehtiin laivalla, sitten jatkettiin tavaravaunuissa kohti Karjalaa.

Yksi pakkosiirretyistä oli Elina Takkinen (myöh. Luukkainen), jonka elämä on ollut ennen sitä ja sen jälkeen monivaiheinen ja myös pitkä. Hänen lähes 90 vuoden iässä kertomansa elämäntarina sai kannet, kehyskertomuksen ja kuvituksen. Se pitää elossa sen, minkä kaiken kokeneista vain tämä Elina on pystynyt muistamaan.

Kuolan niemimaan suomalaisista on toki kerrottu ennenkin. Varsinkin alueen asukas Sven Lokka on kirjoittanut paljon "faktan ja fiktion yhdistelmää" eli tarinoita ja elämäntarinoita. Luukkaisen kohdalla ei puolestaan ole kyse vain Kuolasta: vuodesta 1940 alkaen hän eli aluksi Petroskoissa (myös suomalaismiehityksen aikana) ja sen jälkeen Suomessa.

Varsinainen Jäämeren myrskylintu Elina Takkinen oli vain elämänsä 16 ensimmäistä vuotta. Aikuisena hän työskenteli kansakoulunopettajana saatuaan koulutuksen sota-aikana muun muassa Raumalla. Kiinnostavaa on myös sota-ajan Petroskoin elämän kuvaus.

Tällaista kirjaa on ilo lukea: ihminen on onnistunut elämässään ja voi vielä 90 vuotta täytettyäänkin iloita kokemuksistaan. Tosin ilon takana on sitä surua, jonka joidenkin käsittämättömät teot saivat aikaan. Muun muassa se, että kahdeksan lapsen isä, kalastusaluksen kapteeni Magnus Takkinen vangittiin 19.2.1938 ja teloitettiin Leningradissa 8.7.1938. Tyttärille annettiin valheellinen paperilappu: "Tuomittiin 25 vuodeksi kaukaiseen itään." Suku sai miehestä syyttömän paperit vasta vuonna 1989.

Jäämeren myrskylintu perustuu paljolti Elina Luukkaisen kertomaan. Tekstissä on ehkä siksi epätarkkuuksia paikannimissä. Belokamenka, suomeksi Valkeakivi, esiintyy myös nimellä Belomanenka (!) sekä sukuselvityksissä puhekielisesti Pieloi. Vaidalahti lienee Vaitolahti, Rosljakovosta on myös väärä kirjoitusasu. Sanilahti lienee sama kuin Saanivuono. Petroskoissa on Neglinka, ei Neglenka. Osa mainitusta johtuu paikkojen kansanomaisista nimityksistä, mutta huomaan, että ei edes asiantuntevin opas (Neuvostoliiton paikannimet, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1982) ole kaikesta tietoinen.

Elina Luukkainen & Ilkka Markkula: Jäämeren myrskylintu. Elina Luukkaisen elämänvaiheet. DoSome Oy 2014, 148 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.


Venäjänsuomalaisuuden pohdintaa

Toimittaja, kirjailija Veikko Erkkilä on tunnettu jatkosodan neuvostopartisaaneja sekä Lapin sotaa koskevista teoksistaan, mutta hän on myös Venäjän suomalaisten tuntija. Teoksellaan Uskottiin aina parempaan hän vuonna 2001 yhtenä ensimmäisistä loi kuvaa siitä, mitä venäjänsuomalaisuus on ja miten se kohtaa suomensuomalaisuuden Venäjältä Suomeen tapahtuvan muuton myötä. Muutolla on ollut monia seurauksia ja on yhä. Se on esimerkiksi kuihduttanut Venäjän suomalaisuutta – ja lisännyt Suomessa venäjänkielistä väestöä.

Olemme tottuneet puhumaan amerikansuomalaisista ja ruotsinsuomalaisista, mutta keitä ovat venäjänsuomalaiset? He eivät ole ollenkaan niin yhtenäinen ryhmä kuin alun perin olivat Atlantin yli työtä tekemään menneet tai Ruotsin teollisuuteen samasta syystä siirtyneet. Historialliset lähtökohdat erilaisten suomalaisuuksien synnylle ovat olleet Venäjällä vaihtelevia ja erikoisiakin.

Inkeriläisasutus, joka 1930-luvulle saakka pysyi varsin yksikielisenä ja kulttuuriltaan homogeenisenä, syntyi vuosisatoja sitten pääasiassa Savosta ja Karjalasta tapahtuneen muuton seurauksena. Mutta Venäjällä, lähinnä Pietarissa, asui muitakin suomalaisia. Jäämeren ja Vienanmeren rannikoille syntyi 1800-luvulla suomalaiskyliä. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen pakolaiset Suomesta olivat kehittämässä Neuvosto-Karjalaa, mutta heitä asui myös Leningradissa. Työn puute Suomessa vei lisää väkeä yli rajan samaan aikaan kun Yhdysvalloista ja Kanadasta aktiivisesti värvättiin ammattiväkeä Karjalan työmaille. Mutta suomalaisia oli siirtynyt myös muualle. Jo tsaarien ajoista alkaen heitä asui vähäisessä määrin myös kaukana Suomesta, Siperiassa ja etelän aroilla.

Erkkilä ei ole voinut saada ihan kaikkea yksiin kansiin, mutta hänen kokoamansa kertomukset antavat silti varsin laajan kuvan tämän kansanosan moni-ilmeisyydestä ja kohtaloista. Erkkilä esittelee lähinnä Kuolan niemimaan ja Venäjän Karjalan asukkaita pohtien, millaisia nämä ihmiset ovat. Erkkilän pohdintoihin ja haastatelluille esitettyihin kysymyksiin kuuluu myös se, mitä yhteistä ja erilaista on suomalaisissa ja venäläisissä. Juuri venäjänsuomalaiset pystyvät hyvin miettimään tällaista asiaa.

Suomalaisten asema venäläisessä yhteiskunnassa ei ole 2000-luvun alussa millään tavalla näkyvä. Kaukana ovat ajat, jolloin suomalainen (O. V. Kuusinen) oli vaikutusvaltaisessa asemassa Kremlissä. Petroskoilaisen Artur Mäen vuosista Venäjän duuman jäsenenä on siitäkin jo aikaa. Muuttoliike on tuonut tuhansia Suomeen. Karjalan tasavaltaa sentään johtaa Aleksandr Hudilainen. Suomalaisia sukunimiä tulee esiin silloin tällöin eri elämänaloilla, mutta näkyvää venäjänsuomalaisuutta ei voi hyvällä tahdollakaan löytää Karjalan ulkopuolelta.

Teoksen voima on ihmisten muistoissa ja sukujen tarinoissa. Niitä kertovat muun muassa Sirkka Jaakkonen Jyskyjärveltä, Eino Tuhkala Uhtualta (Kalevalasta), Ensio Saren Suojärveltä (jonka poika Viktor on tunnettu ilmailu- ja rakettitekniikka-asiantuntija), Hugo Hulkko Murmanskista. Läsnä on myös monia sukulaisia ja tuttuja. Vaikka kertomukset liittyvät toisiinsa hyvin löyhästi, teos muodostaa kuitenkin kokonaisuuden lukuun ottamatta loppupuolelle hieman väkinäisesti liitettyjä kappaleita entisten neuvostopartisaanien tapaamisista.

Kertomuksia täydentää niukahko, mutta mielenkiintoinen kuvitus. Vanhat ja uudet kuvat antavat ajallista perspektiiviä. Kuvituksesta käy selville myös seikka, johon törmää melkein aina kun venäjänsuomalaiset muistelevat 30-lukua: miten paljon aikanaan kirjoitettiin valheellisia kuolintodistuksia! Esimerkiksi Kalle Tuhkala teloitettiin 5.3.1938 Karhumäen Sandarmohissa, mutta sukulaiset saivat vuonna 1958 todistuksen, jonka mukaan hän kuoli 20.3.1942 vankeudessa munuaistulehdukseen. Oikea tieto annettiin sukulaisille vasta vuonna 1995.

Tällainen teos kaipaisi henkilö- ja paikkakuntahakemistoa.

Veikko Erkkilä: Uskottiin aina parempaan. Tarinoita venäjänsuomalaisista. WSOY 2001, 222 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.




Elämä eteni vainosta huolimatta

Suomalaisten ja virolaisten kokemuksissa Venäjästä on varmasti yhteistäkin, mutta 1900-luvun tapahtumat alkaen vuodesta 1917 ja päätyen viimeisiin neuvostovuosiin erottivat kaksi kansaa syvästi toisistaan. Ei ihme, että kaikkia asioita ei ymmärretä samoin Suomenlahden eri puolilla.

16-vuotias virolainen Ronald Rüütel kyydittiin Siperiaan Ob-joen maisemiin sen vuoksi, että hänen vanhempansa oli pidätetty jonkinlaisina "yhteiskunnan vihollisina". Virosta oli tullut neuvostotasavalta, osa maata joka tunnettiin nimellä CCCP. Ensin pikku hiljaa, sitten voimalla tuli uusia käytäntöjä, joiden taustalla olevista tarkoituksista ei vainojen kohteeksi joutuneilla voinut olla juuri minkäänlaista tietoa. Kuten ei siitäkään, mistä vangittuja syytettiin.

Kesäkuussa 1941, juuri ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon, Virosta kyydittiin noin 10 000 henkeä Siperiaan. Kaksinkertainen määrä virolaisia kyydittiin vajaa kahdeksan vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1949, kun neuvostovallan uusi vakiintuminen oli epävarmoissa kantimissa.

Mistään karkotuksista käsitteen "inhimillisessä" mielessä ei voi puhua. Nämä oikeudenloukkaukset tähtäsivät yhteiskunnan uusien vallanpitäjien kannalta oppositiossa tai ainakin epävarmalla kannalla olevien eristämiseen keinolla, jota Neuvostoliitossa käytettiin laajalti. Kyydittävillä ei yleensä ollut aikaa valmistautua kuljetukseen. Se merkitsi omaisuuden pakkoluovutusta ja usein pysyvää jäämistä kauas kotoa – elävänä tai kuolleena.

Rüütelin vanhemmat, poliisikonstaapeli ja kotirouva, kuolivat vankileireillä jo vuosina 1941 ja 1942. Äiti ammuttiin, isän kuolinsyy jäi epäselväksi. Ja mitäpä syitä kyselemään. Kun Ronald itse vangittiin toisen kerran Virossa vuonna 1951, hän sai vapauttamisanomukseensa vastauksen: "Asia ei kuulu Eestin neuvostotasavallan päätäntävaltaan." Rikolliset olivat siis muualla kuin Tallinnassa.

Olen pitkään selostanut teoksen kehystä, mutta kuitenkin se sisältää 90-prosenttisesti ihan jotain muuta. Se on eräästä näkökulmasta jopa luontokirja, selviytymisopas ja kuvausta siitä, miten koulupojasta kasvaa mies lujan tahdon, nokkeluuden ja onnen avulla. Kirjoittaja kyllä viittaa edellä mainittuihin tapahtumiin, mutta keskittyy omaan kehitykseensä. Arkipäiväisten asioiden ja tarjolla olevien töiden opettelu sekä kosketukset tyttöihin olisivat voineet tapahtua ihan jossakin muualla. On pidettävä mielessä, että läheskään kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Miksi tälle pojalle kävi niin kuin kävi, sitä joutuu lukijakin miettimään.

Luonto on lähes jatkuvasti läsnä, jopa keskeisenä henkilönä. Sen kanssa on tultava toimeen, ja se vaatii erilaisia taitoja. Rüütel oppii valmistamaan (ja opettaa lukijankin!) pohjaonkia ja vieläkin erikoisempia kalanpyydyksiä; hän oppii kaatamaan metsää; hänen kanssaan kerätään sembramännyn siemeniä ja kuivataan ne oikein; hän neuvoo kädestä pitäen, miten valmistetaan poppelista yksipuinen kanootti; hän yöpyy luonnossa melkein säässä kuin säässä apuna vain teltta tai kanootti ja tulentekovälineet.

Luonnossa selviytymisestä ja siihen liittyvien töiden osaamisesta tulee elämän kudelma, mutta loimen synty on arvoituksellisempi asia. Paljastuu, että tärkein loimilanka syntyi ensirakkauden myötä, eikä se kulu pois. Nuoressa miehessä yhdistyy joustavuus ja oppimisen halu päämäärätietoisuuteen – itseä, perhettä ja monia ystäviä kohdanneista vastoinkäymisistä huolimatta.

Tuntuu uskomattomalta, että loimi kestää, vaikka haasteet ovat vaativammat kuin maton kutojalla: miten mitata oikein loimen pituus, kun on otettava huomioon maton pituuden (jota ei voi arvata!) lisäksi ainakin alkusolmujen, kutistumisvaran, hapsujen, työvirheiden ym. osuus?

Kirjan nimessä oleva hantien sana atarma on tokeiden avulla tehtävä suurikokoinen pyydys, jota ei voi rakentaa ihan millaiseen jokeen tahansa. Tarvitaan Ob – ilman sitä ei tämä Ronald ehkä olisikaan selvinnyt koettelemuksista.

Käännöksen elävyydestä annan kiitokset. Varovainen huomautus siitä, että jotkut nimet olisi pitänyt nekin kääntää virosta suomeksi (Rõbinsk, Zahhar, Mihhail, Raissa; po. Rybinsk, Zahar, Mihail, Raisa).

Ronald Rüütel: Atarma – elämäni Siperiassa. Suom. Arvi ja Outi Tamminen. Suomen Rauhanpuolustajat & Like Kustannus Oy, 2010 [alkuteos 2002], 397 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.




torstai 29. lokakuuta 2015

Venäläistä ja venäjänkielistä


Suomesta löytyy Venäjä-asiantuntemusta. Tätä on totuttu korostamaan, vaikka kaikissa tilanteissa ei huomaa, että tätä tuntemusta käytettäisiin hyväksi, että sillä olisi kysyntää.

Kieliraja, kulttuuriraja ja kaikki mikä ikinä himmentää ymmärrystä itäslaavien ja itämerensuomalaisten välillä, se laskee sumuesirippuja myös kirjallisuuden ja muun kulttuurin lehtoihin Luulemme tietävämme, missä tilassa Venäjän kirjallisuus on – ja kuvittelemme, että löydämme kyllä omat ylipappimme ja papittaremme selittämään meille, mitä Venäjällä tapahtuu.
 

Tällaista tuli mieleen Helsingin kirjamessujen yritettyä valaista venäläisen kirjallisuuden todellisuutta. Moni venäjänkielinen kirjailija saapuikin paikalle. Kiinnostuneilla oli mahdollisuus paitsi kuulla ennalta valmistettua myös keskustella vieraiden kanssa.
 

Silti julkisuutemme jahtaa Venäjästä sellaista yhtä ja oikeaa ymmärrystä, jota ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa. Naapuri on ollut, on ja tulee olemaan niin moni-ilmeinen ja monimutkainen, että helppojen selitysten metsästäjät voisivat keskittyä vaikkapa Liechtensteinin kirjallisuuden tutkimiseen. "Putinisti vai antiputinisti?", siinä yksi oiva esimerkki amatöörimäisestä luokittelusta.
 

Rehellisyyden nimissä tulisi tunnustaa sekin, että kirjallisuuden venäläisyys ei löydy ensisijaisesti suomalaisten omista Venäjä-kuvista ja selityksistä, vaikka ne kuinka mielenkiintoisia olisivatkin. Näitä tutkimuksia tulee tietenkin jatkaa pitäen mielessä muun muassa seuraava kiperä kysymys: onko viime vuosikymmeninä suomennettu tarpeeksi sellaista, joka valottaa  todellisuuden eri puolia?

Kirjamessujen erikoisin puheenaihe käytävillä oli se, että tämän vuoden Nobel-palkittavaa, merkittävää venäjänkielistä kirjailijaa ei siellä kukaan esitellyt. Svetlana Aleksijevitšilla ei ole suomalaista kustantajaa. Miksi ei?
 

Neuvosto- ja perestroika-aikojen jälkeen Venäjän kirjallisuudessa on tapahtunut asioita, jotka ovat tuttuja kaikkialla markkinataloudessa. Mediakohu, markkinointi ja myynti vaikuttavat. Kustantajien on joskus pakko julkaista hyväkin teos 500 – 3 000 kappaleen painoksena. Tämä 143 miljoonan asukkaan maassa, jonka ulkopuolellakin on venäjänkielistä lukijakuntaa! Mutta on myös kaupallisia menestyksiä. Kirjallisuuden historiasta tiedetään, että joskus ne eivät ole uusien sukupolvien suosiossa.
 

Hyvä esimerkki kirjallisen kulttuurin tilasta on hengittävä, mutta toimintaedellytyksiltään kuihtunut kuukausilehti Oktjabr. Sen huipussaan noin 380 000 kappaleen levikistä on jäljellä kolme tuhatta! Siitä huolimatta ideoita riittää. Niitä esiteltiin kirjamessuilla muun muassa lehden syyskuun numeron avulla. Sen 192 sivulla on vain Viron, Latvia ja Liettuan kirjailijoiden tekstejä (ennen kaikkea käännettynä). Rajoja ei ole suljettu. Jotakin vastaavaa tulisi saada aikaan myös Suomen ja Venäjän välillä.
 

Talous tuo paineita. Esimerkiksi Oktjabr pystyy maksamaan vain symbolisia palkkioita eikä sen vuotuinen kirjallisuuspalkinto sisällä rahakirjekuorta. Toisaalla päättäjät syytävät rahaa sopivaksi katsomalleen julkaisutoiminnalle. Tämän ilmiön edessä kirjailija voi olla vain nöyrä, mutta rohkea: tehdä työtään omantuntonsa mukaan ja toivoa, että aika kuurnii akanat jyvistä.
 

Venäjän kustantamoista oli kirjamessuilla vain yliopistojen rinki ja sen siivellä yksi pietarilaisyritys, mielenkiintoista tietokirjallisuutta julkaiseva Lik (Информационно-издательского агентства "ЛИК"). Suomen venäjänkielinen väestö ja muut syyt eivät pystyneet houkuttelemaan paikalle useampia tekijöitä.
 

Palataanpa venäjänkieliseen kirjallisuuteen. Sitä voidaan kirjoittaa ja julkaista missä tahansa. Baltian maat on tästä yksi esimerkki. Mutta mikä on venäjänkielisen kirjallisuuden tilanne esimerkiksi Ukrainassa, Kazakstanissa ja Israelissa? Valko-Venäjästä tiedämme enemmän. Nyt myös Svetlana Aleksijevitš tullee uudelleen tutuksi Nobel-palkinnan myötä. Palkitseminen voi herättää uutta kiinnostusta muuhunkin venäjänkieliseen kirjallisuuteen.
 

Mihin vielä joudummekaan, kun jo Suomen Akatemian erikoistutkijakin uudelleen keksimänsä pyörän ääressä loihe lausumaan seuraavaa:
"– Aiemmin on puhuttu venäläisestä kirjallisuudesta, nyt ehkä pitäisi käyttää termiä venäjänkielinen kirjallisuus." (Sanna Turoma, Yleisradio 8.10.2015)
 

Lokakuussa 2015 kirjablogini sisältää vain yhden ja yhtä kirjailijaa koskevan kirjoituksen. Toivottavasti voin palata Aleksijevitšin tuotantoon uudelleen, myös uusien suomennosten myötä.
 

Kirjoituksen tiedot ovat päivältä 24.10.2015.


Taas Nobel-yllätys suomalaisille


Suomalainen media on joutunut monta kertaa erikoiseen tilanteeseen päivänä, jolloin Ruotsin akatemia julkistaa Nobel-palkittavan kirjailijan nimen. Vähät suomennokset kaivetaan pikavauhtia esiin ja internetistä löytyvää hyödynnetään eri tavoin.

Uutinen onkin se, kuka palkinnon saa eikä se, mitä hän on kirjoittanut. Venäjänkielisen, valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin kohdalla tilanne oli lokakuun 8. päivänä vuonna 2015 vielä traagisempi. Kauan sitten julkaistun kahden teoksen sisältö ei tuntunut merkitsevän juuri mitään, kun toimittajat spekuloivat omilla kuvitelmillaan.
 

Lainaan Yleisradion uutista tuolta päivältä: "Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak osasivat mainita valkovenäläisen ja ukrainalaissyntyisen Svetlana Aleksijevitšin nimen vuoden kirja-nobelistia arvuutellessaan, vaikka eivät pitäneet valintaa todennäköisenä. Akatemiatutkija Sanna Turoman mukaan on jokaisen itse ajateltavissa, oliko valinnan taustalla poliittisia motiiveja. – Svetlana Aleksijevitšin voittoon on vaikea uskoa, koska hän on juuri tällä hetkellä ehkä liian poliittisesti tulenarka valinta, Seppo Puttonen ja Nadja Novak kirjoittivat artikkelissaan aiemmin tällä viikolla."
 

Aleksijevitšin teosten merkitystä ajatellen ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Toimittajien olisi ennemmin pitänyt kysyä, miksi kiinnostuksemme venäjänkieliseen kirjallisuuteen on niin kiero, että nyt palkitun tekijän tuotantoa ei ole saatu laajemmin suomeksi.
 

Jotakin kummallista on siinäkin, miten unohdettu Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on. Unohdus on outo ajatellen teoksen sisältöä, sanomaa. Paljastaako se myös, että olemme unohtamassa vuonna 1986 tapahtuneen ydinvoimalaonnettomuuden? Uudet uutiset jyräävät pimentoon asioita, jotka kuitenkin yhä ja vielä vuosia, vuosisatoja tästä eteenpäin vaikuttavat Euroopan sydämessä.
 

Monet kirjailijat penkovat kaukaisempaa tai läheisempää menneisyyttä selvittääkseen, mikä on totuus. Toiset taas rakentavat "universaalia todellisuutta" tässä ja nyt tai luovat omia maailmojaan löytääkseen niistä totuuden. Näistä menetelmistä poikkeavasti Svetlana Aleksijevitš ei ensisijaisesti kerro mitä hetki sitten tapahtui, ei varsinaisesti siitäkään, mitä oli olemassa 10, 30 tai 70 vuotta sitten. Hän keskittyy pääasiassa siihen, miten tapahtunut vaikuttaa ihmiseen juuri nyt ja tästä eteenpäin. Työnsä hän rakentaa faktoihin: ei niinkään tapahtumien kuin kokemusten totuuteen.
 

Totuus löytyy siis ihmisestä ja siitä, miten erilaiset onnettomuudet meitä muovaavat. Siitä on kyse oikeastaan kaikissa kirjailijan teoksissa, vaikka se ei ole ainoa teema. Ei ole tärkeää tietää, miten jokin tapahtuma sodassa eteni tai miten ja kuka väänsi jotakin nappulaa voimalassa; sellaisen vatvominen voi antaa jollekin niin sanottua sielunrauhaa, mutta se ei auta ihmistä ymmärtämään itseään.
 

Lännessä hymyillään helposti venäläisten puheelle maailmansodan sankariteoista. Viimeistään Aleksijevitšin jo vuonna 1985 ilmestynyt teos osoitti, että teemaa pitää lähestyä ihmisten kokemusten kautta. Jos vaikka kaikki eivät Venäjällä tee näin, se ei oikeuta meitä sulkemaan korvia siltä puheelta, jossa asioita lähestytään toisin.
 

Tulevaisuus jää tietenkin avoimeksi, vaikka varsinkin Tšernobyl-kirjan ääressä sitä on pakko ajatella. Tulevaisuuden ratkaisevat osaltaan kertomuksen lukijat. Eivät toki vain he, vaan myös se väki, joka joko tekee mahdolliseksi lukemisen tai estää meistä tietämästä, mitä ihmiset ovat kokeneet. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluvat ne kustantajat, jotka eivät ole ottaneet Aleksijevitšia kirjailijakseen.
 

Ydinvoimalaonnettomuuden seurauksia eri kokemusten kautta paljastava teos ei tarjoa ratkaisuja, vaan se kysyy. Nuo kysymykset eivät vanhene. Ne lähtevät ennen kaikkea ihmisen heikkoudesta ja alttiudesta sortua. Samalla käsittämättömällä tavalla paljastuu, miten henkisesti ja ruumiillisesti rampa voi pyrkiä eteenpäin, jopa rakastaa. Kertomus on niin vahvassa liemessä, että lukija ei pysty väittämään vastaan.
 

Yhteiskunnallistakin analyysiä sivutaan, vaikka sellaisesta puhuu oikeastaan vain Valko-Venäjän ydinenergiainstituutin entinen johtaja. Protestia huutaa esiin se, miten monet uhrit syventyvät omaan itseensä tajutessaan, että vaihtoehtoja ei ole. Tapahtunutta ei voi taikoa pois.
 

Kysymyksiä herää myös koskien nykypäivän tilannetta Valko-Venäjän eteläosissa ja Ukrainan pohjoisosissa. Noin 20 prosenttia Valko-Venäjän maaperästä saastui vuonna 1986, ja tällä alueella asui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Mikä on tilanne nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin? Tämä olisi tärkeämpää tietää kuin kirjallisuustoimittajien omatekoiset spekulaatiot. "Poliittisesti tulenarka" – sehän on itsestäänselvästi yhteiskunnallisen kirjailijan yksi ominaisuus. Tulenarkuus taas johtuu, usko tai älä, siitä mitä ihmisille on tapahtunut.
 

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Suom. Robert Kolomainen. Progress (Moskova) & SN-kirjat (Helsinki) [1988], 286 s. Alkuteos: У войны – не женское лицо.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Tammi 2000, 287 s. Alkuteos: Чернобыльская молитва. Хроника будущего (täydennetty lisäluvulla).

 

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 29.10.2015.


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Päivitystä Irlannista

Kesäkuussa 2015 julkaisin viisi juttua, joissa esiteltiin seitsemää Irlantia käsittelevää kirjaa. Tajusin, että työtä ei voi jättää alkumetreille, parempi olisi yrittää edes puoliväliin. Nyt heinäkuussa täydennän kokoelmaa neljällä uudella jutulla, joissa esitellään 12 kirjaa. Matkaoppaisiin en ole kajonnut: valikointi on oma, mutta sen tekeminen oli helppoa. Ei tätä kirjallisuutta suomeksi kovin paljon ole.

Suomalainen Irlanti-kirjallisuus painottuu melkoiselta osin sinne, minne luulen mielikuviemmekin painottuvan. Saaren salaperäinen ja osaksi raunioissa piilevä menneisyys, maahiset ja legendat sekä meistä poikkeava luonto välkkyvät monien silmissä sinä "oikeana Iirinmaana".

Sekä Irlannin tasavallan että Pohjois-Irlannin matkailuväki on varmaan tyytyväinen siihen, että tuollaiset mielikuvat houkuttelevat kävijöitä. Mutta jos otetaan vakavasti muutkin asiat kuin mielikuvat, päädytään kysymykseen: mitä me todella tiedämme tämän päivän Irlannista, sen asukkaiden elämästä? Emmehän mekään luultavasti halua, että mielikuvat Suomesta perustuvat pääasiassa Kalevalaan ja muuhun kansanperinteeseen...

Vuonna 1999 ilmestynyt Ville Zilliacuksen Irlantia etsimässä tarjoaa tietoa nykyajastakin, vaikka kokenut toimittaja liikkuu paljolti menneessä. Kirjan ansioita lisäävät liitteenä olevat muiden asiantuntijoiden kirjoitukset. Uskontotieteilijä Tom Sjöblomilla historia nivoutuu paikkakuntatietoon ja luo taustaa matkaoppaiden tarjoamalle. Kiinnostavimmin nykyajasta puhuu maassa asuva Hanna Tuuri. Hänen teoksensa avaavat ymmärrystä myös taloudellisiin kysymyksiin, vaikka ne asiat tulevat esiin lähinnä rivien väleissä.

Matkaoppaista löytää perustietoa, muutoin Irlanti on varsin vähän läsnä tieto- ja käännöskirjallisuudessa. Yksi mahdollinen selitys: olemme niin eri puolilla Eurooppaa. Mutta silti, olemmehan samassa maanosassa. Jo 1870-luvulla Julius Krohn otti runollaan kantaa iirin kielen puolesta, myöhemmin Irlannista kirjoittivat Olof Enckell, Aale Tynni ja Henrik Tikkanen.

Kaunokirjallisuudesta on joitakin esimerkkejä. Melkoinen osa käännetystä on tavalla tai toisella viihdettä. Hyvää sellaista, sanoo moni. Joskus viihteessä on vankka asiapohja, kuten Anne Enrightin Unohdetussa valssissa. Se sivuaa asioita, joihin Irlantia koskevissa lamauutisissa on 10-15 viime vuoden aikana viitattu.

Eräs tuotteliaimmista nykykirjailijoista on John Boyne. Hänen teoksensa The History of Loneliness (1. painos Irlannissa 2014) ilmestymistä suomeksi odottaa malttamattomana. Boynea on julkaistu ennenkin suomeksi (Bazar Kustannus). Hän on kirjoittanut muun muassa historiallisia romaaneja (ei Irlannista kertovia). Hänen käännetyin teoksensa on Poika raidallisessa pyjamassa (suomeksi 2008). The History of Loneliness on toista maata, se on Boynen ensimmäinen kirja Irlannin asioista: katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Boyne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä muun muassa haastattelemalla dublinilaisia pappeja. Boynen mukaan on mahdotonta arvioida niiden lasten määrää, jotka kärsivät kirkonmiesten käsissä. Sympatiaa hän antaa niille papeille, joiden maine on tahraantunut kollegojen toiminnan vuoksi. Tapahtumia muisteleva kirjan kertojapäähenkilö tiivistää tunnelman heti alussa: "I did not become ashamed of being Irish until I was well into the middle years of my life."

James Joyce on tällä palstalla itsestään selvä esittelyn kohde. Lukiessani uudelleen hänen kaksi varhaisinta suorasanaista teostaan koin pääseväni lähemmäs irlantilaisuutta.

Lukija ymmärtänee, että sopassa saattaa olla sattumien ohella keittäjän huolimattomuuden vuoksi yksi akana. Silti juttuni Werner Schäfferin kirjasta lienee sekin tutustumisen arvoinen.

PS. Suomenkielinen Wikipedia ei tiedä John Boynen uusimmasta kirjasta mitään. Tässä linkki englanninkieliseen, joka sekin on Boynen teosten sisällöstä hämmästyttävän vaiti ja muutenkin vähäpuheinen.

Irti kahleista, vapaaksi sanomaan

Jokaisella ilmiöllä, mukaan lukien ihmisellä ja siinä luvussa myös kirjailijalla, on lähtökohtansa, kehityskaarensa ja lopulta se, mitä hän saa aikaan ja miten hänet muistetaan.

Irlantilainen James Joyce (1882–1941) on kirjallisuuden asiantuntijoille "yksi 1900-luvun tärkeimmistä" kirjailijoista, ja sillä epiteetillä on helppo markkinoida mitä tahansa uusintapainosta. Uusintakäännöksetkin kiinnostavat, ja mikäs siinä: ne kuuluvat asiaan kun vuosikymmenet ja sadat vaihtuvat.

Mutta aina on syytä palata joiltakin osin lähtökohtiin. Miksi dublinilaisesta JJ:stä tuli juuri sellaisten tarinoiden kertoja kuin tuli? Mihin hän pyrki? Oliko hänellä teksteissään (ja niiden takana, ajatuksissaan, alitajunnassaan) sellaista sanomaa, jonka ymmärtäminen olisi hyödyllistä? Miksi se olisi hyödyllistä? Siksikö, että osaisimme lukea teoksia ymmärtäen enemmän? Siksikö, että ymmärtäisimme tätä "ilmiötä" myös historiallisena ja inhimillisenä kokonaisuutena?

Joycen tuotannossa kokemukset lapsuudesta ja nuoruudesta eli kotoa Irlannista ovat olennaisia, vaikka hän asui suurimman osan elämäänsä ulkomailla. Miksi hän asui ulkomailla? Miksi hän halusi vapautua (paikasta), vaikka tiesi olevansa vangittu (lähtökohtiinsa, taustaansa)? Hänen nuoruutensa kokemukset ja Irlannin tuon ajan tapahtumat ovat osa sitä kehystä, joka selittää miksi. Joyce halusi vapautta, irti kahleista siinä määrin kuin se oli mahdollista.

Tämä selittää myös hänen kehitystään kirjailijana. Ulysseksen (1922) kautta ja opettamana hän pyrki pois siitä kielestä, jonka tajusi yhdeksi Irlannin vankilan teljistä. Näin hän päätyi Finnegans Wakeen (1939), jonka suomentamista on ehkä harkittu, mutta kukaan ei ole rohjennut tai pystynyt sellaista saamaan aikaan. Englanniksikin se on jotain, mitä ei pysty englanniksi selittämään. Joyce oli siis vapaa: hän kirjoitti niin, että pystyi irtautumaan osaksi jopa kielestä johon hänet oli "pakotettu".

Kirjojen tapahtumapaikat ja suurin osa teosten aiheista ovat peräisin Irlannista. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen pienoismaailmansa. Nykynäkökulmasta ja vähän syntyjen syvien pohtimisesta poiketen on selvää, että jos kaupungin matkailuviranomaiset (mikäli heitä sata vuotta sitten oli) olisivat olleet fiksuja ja ymmärtäneet toimensa tarkoituksen, he olisivat pakottaneet kirjakustantajat ensinnäkin painattamaan ja toiseksi ottamaan lisäpainoksia Dublinilaisista.

Tällä tavalla ei Joycen varhaisten teosten kuitenkaan annettu tavoittaa lukijoitaan. Kirjailija koki suuria, valtavia vaikeuksia saadakseen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuvaavan romaaninsa sekä novellikokoelmansa julkisuuteen. Dublinilaisia oli asiallisesti valmis jo vuonna 1905, se ilmestyi vasta vuonna 1914. Lienee lievästi sanottu, että kirjailija ja kirja kärsivät ajan "eriskummallisen ilmapiirin" ja "kirjallisen moralismin" vuoksi. Teoksen ensimmäinen tuhannen kappaleen painos poltettiin.

Ulysseksen syntyaikoihin (1922) ja sen jälkeen Joyce koki yhä, että synnyinmaa oli hyvin ohdakkeinen. Samaan aikaan kun irlantilaiset tavoittelivat itsenäisyyttä he näyttivät hyvin epäitsenäisiltä ja uskoivat enemmän sensuuriin ja katolisen kirkon auktoriteetteihin kuin omaan sydämeensä ja järkeensä. Joycen oli paljon helpompi saada tekstejään julkaistuksi Englannissa ja Yhdysvalloissa, vaikka ei sekään mutkatonta ollut. Mutta oli se helpompaa: Joyce uskoi Irlannin tulevan perässä vasta tuhannen vuoden kuluttua.

Peräänantamattomuus oli syntymä- ja lapsuuslahja, johon kirjailija oli kasvanut kiinni paljon lujemmin kuin mihinkään maahan tai kaupunkiin. Jälkikäteen arvioiden tämä palkittiin: terveytensä ja muiden mahdollisuuksiensa rajoissa Joyce pääsi tuloksiin, jotka elävät yhä.

Palataan vielä lähtökohtiin. Siinä määrin kuin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on dokumenttia, pojan korvat kuulivat tarkkaan aikuisten keskustelut, nekin sanat jotka pitää arvata ajatellun silloin kun vaietaan. Keskustelut kirkonmiehistä ovat politiikkaa, papit puhuvat politiikkaa, miksi osallistuminen siihen on "pastorien pilkkaamista"...? Jonkinlainen esikuva on isä, joka ei kaikkia kuvia kumartele, hän rohkenee verrata pappia ihratiinuun. Ei haukkuakseen vaan vertaillakseen, missä määrin sanat ja teot kunkin kohdalla vastaavat toisiaan.

Joyce näki myös jo nuorurena, että niin kuin monet muutkin irlantilaiset myös monet papit ja kirkko ylipäätään eivät olleet johdonmukaisesti maan itsenäistymisen puolella. Pappien opetusmenetelmät kouluissa taas eivät kasvattaneet kunnioitukseen vaan enemmänkin pelkoon. Miten pelossa kasvanut voi itsenäistyä?

Kun koulupäästökäs, 16-vuotias Stephen Dedalus kuulee olevansa "ei penninkään arvoinen" jos hän jatkaa kiinnostustaan naisväkeä kohtaan, minä näen siinä erään taustaselityksen sille, miksi James Joyce myöhemmässä elämässään kirjoittaa vaimolleen sellaisia kirjeitä kuin kirjoittaa. Tätä seikkaa näitä kirjeitä sisältävän kirjan esipuheen kirjoittaja ei ole tullut ajatelleeksi.

Luopuminen sokeasta uskosta, mutta ei toivosta eikä rakkaudesta tulee hyvin ymmärrettäväksi nuoruutta käsittelevän teoksen kautta. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on kertomus siitäkin, että ihmisen pitää oikein elääkseen päättää vapautua, elää itse sen sijaan että alistuisi laahustamaan koko elämänsä ties kenen (ja millä vuosituhannella!) laatimissa ja rakentamissa tunkkaisissa labyrinteissa.

Kirjeitä taiteilijatovereille valottaa tekijän näkökulmasta Dublinilaisten ja Ulysseksen syntyä sekä niiden edellä jo kuvattua kivikkoista alkutaivalta lukijoiden ulottuville. Tästä näkökulmasta kirjekokoelma on kiinnostava, vaikka tuntuukin kovin vajaalta, jollakin lailla heiveröiseltä. Ottaen huomioon Joycen kirjallisen työn määrän ja laadun laajempi, perusteellisempi annos hänen itsensä pohtimaa olisi oikein tervetullut teos suomeksikin.

Ihmetyksen sormi menee hämmästyksen suuhun lukiessa toista vastaavaa teosta, suppeaa kokoelmaa James Joycen kirjeitä vaimolleen Nora Barnaclelle (1884–1951). Kirjallisessa mielessä, Joycen tuotannon ymmärtämiseksi ja selittämiseksi se antaa vähän. Onkin luultavasti niin, että puolisojen keskustelut kirjailijan työhön liittyvistä asioista käytiin kotona jos niitä ylipäätään käytiin. Pyhä, rivo rakkaus on paljolti vain tirkistelyä avaimenreiästä.

Kirjeenvaihdon osapuolten onni on, että tästä reiästä ei näy kovin paljon muuta kuin mitä lukijan mielikuvitus saa aikaan. Kirjeet olisi voinut riittää siihen vielä ilmestymättömään kunnolliseen kokoelmaan, josta edellä esitin toivomuksen.

James Joyce: Dublinilaisia. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi 2011 (3. painos), 1. painos 1965. Alkuteos Dubliners ilmestyi 1914. 228 s.
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Suom Alex Matson. Tammi 1982 (3. painos), 1. painos 1964. Alkuteos A Portrait of the Artist as a Young Man ilmestyi 1916.
James Joyce: Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeitä Noralle. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2012, 122 s.
James Joyce: Kirjeitä taiteilijatovereille. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2013, 207 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Teoksista Dublinilaisia ja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on ilmestynyt myös Heikki Salojärven käännökset (Basam Books 2012 ja 2013). 

Dublinilaista Suomi- ja kalahulluutta

Alun perin ties minkä sattuman oikusta dublinilaisesta Gerald V. Kussista (19201969) tuli Suomen ja kalastuksen ystävä, omien sanojensa mukaan suorastaan Suomi- ja kalahullu. Hän oli myös näistä aiheista ahkerasti kustannettu kirjoittaja 1960-luvun Suomessa.

Kussin suomeksi julkaistu tuotanto mahtui vain 67 vuoteen, mutta miehen kokemukset maasta olivat alkaneet jo loppuvuonna 1939. Hän oli yksi, ja nuorin, niistä noin kymmenestä irlantilaisesta, jotka olivat talvisodan vapaaehtoisia (mutta eivät osallistuneet taisteluihin).

Mikä sattuma sai 19-vuotiaan ylittämään rajan Haaparannasta Tornioon? Taustalla oli varhainen lähtö kotoa, elämää merillä ja halua "nähdä vähän muailmaa". Myöhemmin Kuss tutustui muihin pohjoismaihin sekä Grönlantiin, josta hän myös julkaisi kirjan. Ahkera matkustelu ja julkaisutoiminta päättyi, kun Kuss kuoli vain 49-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Kolmea kirjoittajan Suomi-kokemuksista kertovaa ja kahta kalastuksen ihmeelliseen maailmaan johdattavaa teosta voi lukea  niinkin, että ne paljastavat myös irlantilaista sielua meille pohjoisen asukeille. Kirjoittajasta opimme heti, että hän ei pelkää liioitella, ei pakinoida vakavien huomioiden lomassa (ja vakavien asioiden selittämiseksi). Letkeä tyyli kertoo, että tiukkapipoinen mies ei ole. Liekö siis "tyypillinen irlantilainen"?

Suomi-kirjat tarjoavat kokemuksia ja näkemyksiä hyväntahtoisella huumorilla, joskus rivien väliin on piilotettu pieni piikki. Ajoittain mieleen tulee, että Kuss on jonkinlainen uudelleensyntynyt parooni von Münchausen (joka hänkin aikanaan oli Suomen rintamalla, tosin Venäjän armeijassa). Eihän Kuss liioittele, mutta... mutta...

Seikkailijana Suomessa on vauhdikasta menoa paikasta toiseen. Kirjoittaja tapaa kotkalaisen käymälänrakentajan ja hevosmiehen Taipalsaarelta, hän ostaa kalakukon Savonlinnassa, ajaa junalla ja taksilla pitkin poikin Kaakkois-Suomea ja ahdistuu kenkäalennusmyynnissä Helsingissä. Arvoitukseksi jää, miksi hän viettää kaksi päivää Vammalan Sammaljoella.

Myös kalastuskirjoissa jotkut tarinat liittyvät maahamme. Toisaalta paljastuu puolia kirjoittajastakin. Kertomus Rentoutukaa, jos osaatte tapahtuu selvästi Irlannissa; siitä löytää ihmisten luonteenpiirteitä.

Irlantilaisuutta kuvataan myös kalastukseen ja kalan käyttöön liittyvien tapojen näkökulmasta. Irlantilainen kalastaa, mutta syö mieluummin kananmunia kuin kalaa. Ruokailutapoja vertaillaan. Kussin mukaan Irlannissa vain lapset syövät jäätelöä julkisesti, nakkeja taas syödään aamiaisella, ei suomalaiseen tapaan öisiltä kioskeilta ostellen.

Suomi-jutut kestävät uudelleen lukemisen puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen. On herkullista havaita, että monet sen ajan puheenaiheet eivät ole pois muodista tai muutoin epäajankohtaisia. Esimerkiksi keinotekoisesti ties millä jätteillä ruokitut kirjolohet Kuss nimeää kirolohiksi ja puhuu luonnonmukaisen kalankäytön puolesta. Me kalahullut on yksi alansa suomenkielisistä klassikoista. Kussin kalastuskirjoja käännettiin aikanaan myös muutamille muille kielille.

Toimittaja Gerald V. Kussin on sanottu tehneen Irlannissa "mittaamattoman arvokasta työtä" Suomen tunnetuksitekemiseksi. Asiaa tarkemmin tuntematta voi sanoa vain, että ainakin hän teki Suomea tunnetuksi suomalaisille. Englanniksi näitä Suomi-kirjoja ei valitettavasti löydy.

Tekijän monipuolinen havainnointi ja paneutuminen asioihin ei olisi ollut mahdollista ilman hankittua kohtuullisen hyvää suomen (ja ruotsin) kielen taitoa. On sanottu hänen osanneen näitä kieliä paremmin kuin iiriä. Pohjoisen kansan ja omiensa kieliasenteita hän irvaili ystävällisesti: "Suomalaiset eivät halua oppia ruotsia, koska se ei ole heidän kansalliskielensä. Irlantilaiset eivät halua oppia geeliä, koska se on heidän kansalliskielensä."

Merimies-sotilas-toimittajan miehiset asenteet nousevat joissakin kohdin esiin hieman häiritsevinä kuin metsään unohdettu soutuvene. Kieli saa yllättävissäkin tilanteissa maustetta armeijaan liittyvistä aihelmista, ja suomalainen nainen on liian usein vaaleatukkainen nykerönenä.

"Kussin kootut" olisi silti palvelus suomalaisten itsetuntemukselle  oikein luettuina hänen havaintonsa opettavat näet tuijottamaan muuallekin kuin omaan napaan.

Gerald V. Kuss: Nauru Suomelle. Suom. Erkki Ihanainen, kuvitus Jussi Aarnio. Lehmus 1962, 112 s.
Gerald V. Kuss: Näin minä näin Suomen. Suom. Erkki Ihanainen, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1964, 179 s.
Gerald V. Kuss: Me kalahullut. Kirjayhtymä 1965, 185 s.
Gerald V. Kuss: Seikkailijana Suomessa. Suom. Erkki Ihanainen ja Raimo Seppälä, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1966, 176 s.
Gerald V. Kuss: Anna Antti ahvenia. Suom. Raimo Seppälä, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1967, 200 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Vihreää saarta vieraiden silmin

Aale Tynni vieraili Irlannissa 1950-luvulla kirjailijastipendiaattina, Henrik Tikkanen piirtävänä ja vaikutelmia ahmivana turistina. Tynni pääsi jonkin verran sisään arkielämään sillä hän asui hyvin toimeentulevassa sivistyneistöperheessä. Tikkanen autoili paikasta toiseen, kontaktit paikalliseen väestöön jäivät vähemmälle.

Tynnin teos oli vuosikymmeniä lähes ainut perusteellinen suomenkielinen opas Irlannin parin viime vuosisadan historiaan ja 1900-luvun puolivälin elämään. Tynni tekee selkoa esimerkiksi maastamuutosta, 1800-luvun puolivälin nälänhädästä, iirin kielen jatkuvasti heikentyneestä asemasta sekä 1900-luvun alun itsenäisyysliikkeestä.

Myös katolisuuden vahva asema, kirkon vaikutusvalta kulttuuriin ja arkeen perheyhteisöjä myöten tulee hyvin esiin. Tynni aloittaa valottamisen kertomalla maan kaksinkertaisesta kirja- ym. sensuurista. Sen yksi osa on kirkon harjoittama valvonta,  sen mahdollisuus puuttua julkaisutoimintaan. Toinen osa on valtion kuusijäseninen komitea, joka voi puuttua painotuotteisiin jälkikäteen (kirjojen painoksia on myös poltettu). Tämä on johtanut kirjailijoiden harjoittamaan itsesensuuriin sekä tilanteen ohittamiseen julkaisemalla kirjoja Britanniassa (ja salakuljettamalla niitä Irlantiin).

Hätkähdyttävä, osaltaan Irlannin hieman omituisia demografisia tilastoja selittävä tieto koskee avioliittoja. Katolisen kirkon erilaisia ns. selibaattijärjestöjä on maassa toiminut monia, munkkien ja nunnien ohellahan katolisilla papeilla ei ole lupa avioitua. 1950-luvun tietojen mukaan tämä merkitsi sitä, että noin 25 prosenttia aikuisikään tulleista ei mennyt ollenkaan naimisiin. Toisaalta taas perheiden lapsiluku on ollut monia Manner-Euroopan maita korkeampi. Lukijan johtopäätös on: avioliittoon päätyneet naiset ovat joutuneet synnytystensä määrällä kompensoimaan yhteiskunnassa vaikutusvaltaisina toimineiden "naimisen" (sanan molemmissa merkityksissä) tuominneiden järjestöjen toimintaa.

Mihinkään tasa-arvo- tai sananvapauspolemiikkiin ei Aale Tynni ryhdy, hänen otteensa asioihin on hyvin korrekti, jopa silkkihansikasmainen. Toisaalta hän tuo rohkeasti esiin asioita, joista lukija voi kehittää omia mietelmiään. Tynni myös sanoo suoraan, että tutustuminen katolisen hurskauden "äärimmäisen ankaruuden" ilmiöihin saa aikaan protestanttisen kasvatuksen saaneessa vieraan ja pelottavankin tunnelman.

Henrik Tikkanen liikkuu kevyemmin, etupäässä maisemissa, vaikka toki Tynninkin kirjasta saa paljon irti Irlannin luonnosta. Tikkanen autoilee pikkukaupungista toiseen päätyen Dubliniin. Hän pysähtyy monessa viehättävässä ja mielenkiintoisessa paikassa tehdäkseen persoonallisia viivapiirroksiaan. Puolet teoksen Paddys land annista onkin näiden viivojen varassa, eikä kehnosti olekaan. Vihreyden voi hyvin aistia näiltä mustavalkoisilta sivuilta.

Paddy (Pat eli Patrick) on alun ja lopun kaksi eri henkilöä, joiden kautta valottuu hieman elämän niitä puolia, joita turisti pikaisesti yrittää ymmärtää. Alun Paddy tulee aasin vetämillä maitokärryillä kaupunkiin. Aasilla on sivulle näkemistä estävät laput, Paddyllä ei, joten mies näkee Cahill´s Barin. Miksi? Koska "[...] är inte dagen så varm att han behöver något läskande så är den kanske så fuktig och kall att han behöver något värmande".

Pubielämä ei kuitenkaan ole Tikkasen teoksessa kovin paljon esillä, eihän kahden lapsen ja vaimon kanssa autoileva mies ennätä siihen tarkkaan perehtyä. Mutta kirjoittaja näkee monia herkullisia yksityiskohtia, vaikka puhuukin niistä varsin lakonisesti. Taiteilijana hän näkee Irlannin valon maana, hän näkee miten valon vaihtelut muovaavat maisemaa ja saavat värit vaihtumaan. Vihreää, harmaata ja ruskeaa kaikissa sävyissään, hän huokaa.

Oleellisiin yksityiskohtiin keskittyminen tekee Tikkasen vähistä havainnoista terävän tuntuisia. Maaseudulla huomataan muutama savukiehkura ja palavan turpeen tuoksu; kiviaidat toistensa jälkeen ja kivien loputtomuus yleensä; autiotalot ja toisaalta turismin merkit; mustiin pukeutuneet naiset ja kukkiin pukeutuneet rauniot. Loppupuolella tavataan vielä pikaisesti toinen Paddy: paikallislehden toimittaja, joka osoittautuu Suomen ystäväksi.

Yhteenvetona Tikkanen huomauttaa, että Irlanti on vastakohtaisuuksien maa: samaan silmäykseen mahtuvat sekä Rolls Royce että kerjäläinen (ja kuvitteellisesti ne miljoonat, jotka ovat aikanaan tämän saaren jättäneet).

Sekä Tynnillä että Tikkasella on varmaan ollut apuna teos, joka oli vuosikymmeniä merkittävä suomalainen ruotsinkielinen opas Irlantiin: Olof Enckellin De klagande vindarnas ö. Romantisk resa till Irland. Sen kustansi Söderström & C:o vuonna 1937.

Aale Tynni: Vieraana vihreällä saarella. WSOY 1954, 132 s. Valokuvin kuvitettu.
Henrik Tikkanen: Paddys land. Söderström & C:o 1957, 127 s. Tekijän piirroksin kuvittama.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Ihanaa ja ihmeellistä

Mikä liekin syy asuinmaan vaihtoon, ihmeitä ja ihmeellisyyksiä voi tulla vastaan monessa mutkassa. Paremman elämän odottaja voi kohdata pettymyksiäkin, havaita uuden ympäristön puutteiden nakertavan toiveiden tynnyriin pohjareikää. Toisaalta taas pienet ja isotkin epäonnistumiset voi peruspositiivinen kääntää voitoikseen.

Niin tai näin, paljo puhuminen eli asioiden sanallinen analysointi auttaa monessa tilanteessa. Kun lukee elämäntapakouluttaja Marika Burtonin (nykyisin Borg) kertomusta kokemuksistaan maahanmuuttajana, suomalaisena Irlannissa, pääsee tahtomattaankin kurkistamaan siihen, miten kaikki kääntyy hyväksi, jännittäväksi ja ennen kaikkea kokemuksiksi, joista voi ottaa oppia.

Elämäntapakoulutuksen optimismille ei parhaimmillaan olekaan äärtä ei rajaa, ja hyvin tuo näyttää toimivan myös valotettaessa vieraan maan arkielämän koukeroita meille suomalaisille. Irlanti on ihana kuten jo kirjan nimikin vakuuttaa, mutta kirjoittaja vakuuttaa kirjoittaja elämän olevan ihmeellistä melkeinpä kaikkine puolineen, kun sen oikein ottaa ja ymmärtää.

Ensivaikutelma kirjasta tuputtaa esiin joka raosta tekijän persoonaa, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Hieman egoistinen hymistys ja itsen markkinointi voivat paikoin ärsyttää, mutta Burton tarjoaa oikeitakin kokemuksia ja jopa tietoa vihreästä saaresta. Toisen kokema on aina avuksi maahan muuttajalle, eikä tuo tee pahaa turistillekaan, ei ainakaan jos aikoo matkailla viikonloppua pidempään. Vuonna 2003 ilmestyneen teoksen pikkutietoihin kannattaa suhtautua varauksella, mutta kerrotut kokemukset vastaavat monin osin muidenkin kertomaa.

"Tarinat ovat parhaimmillaan lempeä opas muutokseen, itsensä hyväksymiseen ja erilaisuuden ymmärtämiseen." Kirjan takakannen sanat sopivat moneen muuhunkin tilanteeseen, jossa tutustumme vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Paljon ymmärrystä auttaa oma asenteemme, avoimuutemme. Kääntäen taas: asiat muka jo tietävä ei ehkä löydä erilaisuuksien tarjoamaa mahdollisuutta henkiseen rikastumiseen.

Jonkinlainen hakemisto tai edes sisällysluettelo helpottaisi kirjan käyttöä, se on toki lukuihin jaettu mutta kuitenkin kuin yksi pitkä yksinpuhelu. Puhujaa ei tunnu hengästyttävän, lukija haluaisi välillä pitää taukoa.

Marika Burton: Ihana Irlantini. Tarinoita ystävistä, rakkaudesta ja elämän ihmeellisyydestä uudessa kotimaassa. Dialogia 2003, 217 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.