tiistai 20. tammikuuta 2015

"Rumuuden ensyklopediaa"

Vainojen vuonna 1938 Moskovassa syntynyt Ljudmila Petruševskaja tuli esiin kirjailijana kolmikymppisenä – tai oikeammin hän yritti tulla, sillä sensuuriviranomaisten sakset toimivat 1970-luvun koittaessa jälleen tehokkaasti.

Kirjoittajan onneksi hänellä oli kuitenkin lahjoja ja kiinnostusta suunnata kirjoitustyötään myös teatteriin. Neuvostoliiton kulttuurielämän erikoisuuksiin kuuluivat erilaiset yllättävänkin itsenäiset ja muotoaan muuttaneet teatteriryhmät. Niitä oli muun muassa kulttuuritaloissa, ja myös opiskelijat harrastivat teatterin tekemistä yhtenä keinona tuoda julki pakottavaa sanottavaa.

Petruševskajan esikoisnäytelmä Uroki muzyki (Musiikkitunnit) pääsi näin esiin lyhyeksi ajaksi vuonna 1979 kahdellakin näyttämöllä – kunnes se kiellettiin.

Kirjailija kuitenkin jatkoi sinnikkäästi työtään, koska kysyntää teksteille oli. Jotakin esitettiin kaukana Moskovasta, mutta 1980-luvun alussa jo itse Tagankassa pääkaupungissa. Myös kielletty näytelmä pääsi julkisuuteen painotuotteena ennen perestroikaa.

Mikä Petruševskajan kirjoittamassa ärsytti sensuuria? Vuonna 1989  suomennettu kertomuskokoelma antaa siitä hyvät viitteet. Kirjailija halusi kuvata oman aikansa eli itselleen tuttuja naisia vailla hymistyksiä. Hänestä rumuuskin on kertomisen arvoinen, jos se kerran on arkielämää. Kertominen tapahtuu lempeydellä ja sormella osoittamatta, eikä lukija ala vimmalla etsiä syyllistä. Elämä vain on tällaista. Ajatus toisenlaisesta elämästä saa sitten kyteä mielessä jos on kyteäkseen.

Ennen perestroikan aikaa Neuvostoliitossa oli ajoittain vaikeaa kuvata julkisesti elämän niin sanotusti pimeitä ja likaisia puolia. Sensorit haistoivat kaikessa politiikkaa, siis myös neuvostovastaisuutta, mutta kyse oli lisäksi esteettisten normien rajoista. Sosialistista realismia oli Stalinin ajoista alkaen tulkittu  tavalla, jossa esimerkkien uljuudesta tuli käydä kaikenlaisen "tunkioiden tonginnan" edellä. Kun puhuttiin epäkohdista, se piti tehdä kieli keskellä suuta. Hyvä esimerkki oli pilalehti Krokodil, joka kyllä ivasi laiskuutta, mutta joutui rajaamaan kritiikin lähinnä "juoppoihin kolhoosin kaalivaraston vartijoihin".

Jälkikäteen voi sanoa, että kokemus julkaisukielloista osaltaan  muovasi Ljudmila Petruševskajasta hyvin monipuolisen kirjailijan. Hän keksi keinot sanoa käyttämällä monenlaisia muotoja. Näytelmät, sadut, elokuvien (myös piirrettyjen) käsikirjoitukset, novellit ja pidempikin proosa ovat kaikki löytäneet yleisönsä. 1960-luvulla hän alkoi tehdä lauluja ja esittää niitä itse. Vielä 2000-luvun alussa Petruševskaja loi kirjasarjan "Possu Pekasta", josta tuli niin suosittu, että siitäkin tehtiin elokuva.

Mutta palataan Klarissaan ja muihin "tavallisiin naisiin". Kertomuksissa tapahtuu kaikkea sitä, mitä tapahtui ja tapahtuu oikeassa elämässä. Pitkään radiotoimittajana työskennelleen kirjailijan ei tarvinnut keksiä henkilöitään, he löytyivät siitä elämästä jota hän ympärillään näki. Tarinoita ja ihmisiä on monenlaisia, niin myös tapoja reagoida arjen ongelmiin.

Käännetty kokoelma on osa teosta Bessmertnaja ljubov (Kuolematon rakkaus), jota on sanottu naiskohtaloiden ensyklopediaksi eli tietosanakirjaksi. Monta tarinaa naisista –  kerrottu todellakin myös miesten luettavaksi!

Ljudmila Petruševskaja: Klarissan tarina. Suom. Katja Losowitch. Kirjayhtymä [1989], 193 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.1.2015.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti