Mitä enemmän lukee viime vuosikymmeninä julkaistuja Latviasta kertovia tietoteoksia, sitä epätodellisempi olo tulee. Kyse on mielenkiintoisen ja oikean tiedon ohella kohtuullisesta määrästä misinformaatiota (virheellistä tietoa) ja hutilointia. Mediassa on levitetty myös disinformaatiota (tarkoituksellisesti väärää tietoa), mutta nyt en puutu siihen.
Jukka Rislakki tarjoaa mielenkiintoisessa ja omalta näkökannaltaan perusteellisessa teoksessaan Tapaus Latvia esimerkkejä vääristä tiedoista ja kummallisista käsityksistä. Niistä monet ovat samaa tyyppiä kuin se, että maailmalla kuvitellaan jääkarhujen tallustelevan Helsingin kaduilla.
Osa virheistä on ymmärrettäviä. Mutta missä kulkee raja? Jos jonkun maan historiasta tai maantieteestä esitetään pöyristyttävän väärää tietoa jopa ministeritasolla voi kysyä, mihin uskoa. Rislakin idea, kertoa disinformaatiosta, ansaitsisi ihan oman esittelynsä.
En luota ihan kaikessa Rislakkiinkaan, hänen muistutuksensa kriittisyyden tarpeesta ovat paikallaan. En usko esimerkiksi siihen, että Riiassa valmistettiin radioita jo vuonna 1900 – vaikka Latvia todellakin teollistui vauhdilla 1800-luvun lopulta alkaen.
Pikkuvirheiden löytäminen on hauskaa, mutta suuri yleisöhän seuraa valtamediaa. Tämän vuoksi Rislakin kirja Latviaa koskevasta disinformaatiosta on esimerkeillään tärkeä muistuttaja siitä, että läheskään kaikkea sanottua ei ole syytä uskoa.
Missä kulkee pikku- ja isojen virheiden raja? Kuinka luotettava tietokirja on, jos sen johdannon ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan Latvian rajoittuvan idässä Viroon ja Etelässä Venäjään ja Valko-Venäjään? Kartta ohoi. Kyseessä on akateemisen kustantajan julkaisema kolmas painos, ja siinä sanotaan kahden professorin suhtautuneen kirjoitustyöhön myönteisesti. Minkä vuoksi? Tämä ei ole ainut kerta, kun uusintoja otetaan lukematta, mitä omituista edellisissä painoksissa on tullut julkaistuksi.
Marjo Melan Latvian historia, johon edellä viittasin, on tullut varmaan tarpeeseen (ensimmäinen painos ilmestyi 1997). Teokseen liittyy muitakin omituisuuksia, jotka saavat salapoliisivaistot hereille. Kirja sanoo olevansa "ensimmäinen suomenkielinen Latvian historian yleisesitys". Reino Silvannon Latvia ja sen talous (Otava 1927) oli kyllä jo ihan vastaava. Mela ei mainitse sitä lähdeluettelossaan, ohimennen kerran tekstissä. Sama omituisuus koskee Kaarlo Kurkon teosta Latvian vapaussota (1935). Edeltäjillä kuvittelisi olevan merkitystä, kun uutta historiaa kirjoitetaan.
Melalla on paljon pikkutietoa, mutta hätäisesti koottuna. Poliittisesta historiasta teoksessa jätetään mainitsematta esimerkiksi sosialidemokraattisen puolueen jakautuminen, millä oli paitsi sisä- myös etenkin ulkopoliittiset vaikutuksensa. Tietojen luettelomaisuus estää näkemästä, mitkä todella ovat olleet esimerkiksi 1900-luvun suurimpien muutosten syyt ja seuraukset.
Melan ja Lembit Vaban toimittama Latvian historiaa ja kulttuuria (2005) toistaa osittain samoja asioita kuin mainittu Melan teos. Luvut arkeologiasta (kirj. Viktorija Bebre) ja paikannimistä (kirj. Laimute Balode) ovat puuduttavaa luettavaa, ne tuntuvat asiantuntijoita varten tehdyiltä. Latvian, liivin ja viron kielten vertailu (kirj. Lembit Vaba) on erikoistiedettä, joka olisi tullut korvata kertomalla vain latvian kielestä. Myös viimeistelemättömyys ja samojen asioiden toistaminen ovat teoksen syntejä. Kokonaisuus ja aiheiden valinta olisi pitänyt miettiä toisin. Joidenkin yksityiskohtien osalta eri kirjoittajien tiedot poikkeavat toisistaan. Teos kyllä muutoin laventaa tuntemusta latvialaisten kulttuuriperinteestä.
Matkakirjakin on tietokirja. Viitisentoista vuotta sitten Riika-oppaille oli ilmeisesti kova kysyntä, sillä teoksesta Sankarimatkailijan Riika otettiin kolme painosta.
Tällaisten oppaiden kohtalona on vanhentua melkein nopeammin kuin ne ehtivät painosta kauppaan. Jos kirja väittää Broadwaynkadulla sijaitsevan yökerhon Blue Girls olevan avoinna ke-la klo 23-05, se kirjan ilmestyessä voikin olla nimeltään Green Boys ja avoinna to-su klo 21-02 – tai se voi olla kokonaan sulkenut ovensa.
Siksi vuonna 2004 painettuun Riika- ja Latvia-oppaaseen pitää suhtautua tiedot tarkistaen. Silti Hannu Oittisen ja Maina Grīnbergan teos sisältää paljon lukemisen arvoista. Näin ovat ennen kaikkea sivut 25–126 ja jotain senkin jälkeen. Aukioloajat ja vastaavat tiedot tietenkin voivat olla muuttuneet.
Teoksen rakenteessa ihmetyttää, mikä logiikka ohjaa tarjoamaan aluksi (sivulla 8) Suomen tullin ohjeet alkoholin ja tupakan maahantuontisäännöistä. Näiden elintarpeiden vuoksiko Baltiaan pitää matkustaa? Toiseksi ihmettelen, miksi Riikaa aletaan esitellä luettelemalla raitiovaunujen, bussien ja johdinautojen reittejä. Voisiko olla omituisempaa tapaa mennä itse asiaan? Esipuheessa luvattua Riian keskustan karttaa ei kirjasta löydy.
Kun teoksen nimi on Sankarimatkailijan Riika, odottaisi edes jossakin kuulevansa kirjoittajien kokemuksista ja havainnoista. Niitä ei löydy. Missä sankaruus?
Paras Latvia- ja Riika- tietokirja on vielä kirjoittamatta. Se ei synny edellä mainittujen yhdistelmänä, mutta kylläkin aikaisemmin kirjoitetusta oppia ottaen. Parasta historiateosta ei ole vielä kirjoitettu, ei myöskään parasta matkaopasta.
Niitä odotellessa.
Jukka Rislakki: Tapaus Latvia. Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena. Vastapaino 2007, 304 s.
Marjo Mela: Latvian historia. 3. painos. Helsinki University Press 1997, 155 s.
Latvian historiaa ja kulttuuria. Toim. Marjo Mela ja Lembit Vaba. Rosentals-seura 2005, 408 s.
Hannu Oittinen & Maima Grīnberga: Sankarimatkailijan Riika. 3. ajantasaistettu, osin laajennettu laitos. Taifuuni 2004, 256 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.3.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti