tiistai 14. heinäkuuta 2015

Päivitystä Irlannista

Kesäkuussa 2015 julkaisin viisi juttua, joissa esiteltiin seitsemää Irlantia käsittelevää kirjaa. Tajusin, että työtä ei voi jättää alkumetreille, parempi olisi yrittää edes puoliväliin. Nyt heinäkuussa täydennän kokoelmaa neljällä uudella jutulla, joissa esitellään 12 kirjaa. Matkaoppaisiin en ole kajonnut: valikointi on oma, mutta sen tekeminen oli helppoa. Ei tätä kirjallisuutta suomeksi kovin paljon ole.

Suomalainen Irlanti-kirjallisuus painottuu melkoiselta osin sinne, minne luulen mielikuviemmekin painottuvan. Saaren salaperäinen ja osaksi raunioissa piilevä menneisyys, maahiset ja legendat sekä meistä poikkeava luonto välkkyvät monien silmissä sinä "oikeana Iirinmaana".

Sekä Irlannin tasavallan että Pohjois-Irlannin matkailuväki on varmaan tyytyväinen siihen, että tuollaiset mielikuvat houkuttelevat kävijöitä. Mutta jos otetaan vakavasti muutkin asiat kuin mielikuvat, päädytään kysymykseen: mitä me todella tiedämme tämän päivän Irlannista, sen asukkaiden elämästä? Emmehän mekään luultavasti halua, että mielikuvat Suomesta perustuvat pääasiassa Kalevalaan ja muuhun kansanperinteeseen...

Vuonna 1999 ilmestynyt Ville Zilliacuksen Irlantia etsimässä tarjoaa tietoa nykyajastakin, vaikka kokenut toimittaja liikkuu paljolti menneessä. Kirjan ansioita lisäävät liitteenä olevat muiden asiantuntijoiden kirjoitukset. Uskontotieteilijä Tom Sjöblomilla historia nivoutuu paikkakuntatietoon ja luo taustaa matkaoppaiden tarjoamalle. Kiinnostavimmin nykyajasta puhuu maassa asuva Hanna Tuuri. Hänen teoksensa avaavat ymmärrystä myös taloudellisiin kysymyksiin, vaikka ne asiat tulevat esiin lähinnä rivien väleissä.

Matkaoppaista löytää perustietoa, muutoin Irlanti on varsin vähän läsnä tieto- ja käännöskirjallisuudessa. Yksi mahdollinen selitys: olemme niin eri puolilla Eurooppaa. Mutta silti, olemmehan samassa maanosassa. Jo 1870-luvulla Julius Krohn otti runollaan kantaa iirin kielen puolesta, myöhemmin Irlannista kirjoittivat Olof Enckell, Aale Tynni ja Henrik Tikkanen.

Kaunokirjallisuudesta on joitakin esimerkkejä. Melkoinen osa käännetystä on tavalla tai toisella viihdettä. Hyvää sellaista, sanoo moni. Joskus viihteessä on vankka asiapohja, kuten Anne Enrightin Unohdetussa valssissa. Se sivuaa asioita, joihin Irlantia koskevissa lamauutisissa on 10-15 viime vuoden aikana viitattu.

Eräs tuotteliaimmista nykykirjailijoista on John Boyne. Hänen teoksensa The History of Loneliness (1. painos Irlannissa 2014) ilmestymistä suomeksi odottaa malttamattomana. Boynea on julkaistu ennenkin suomeksi (Bazar Kustannus). Hän on kirjoittanut muun muassa historiallisia romaaneja (ei Irlannista kertovia). Hänen käännetyin teoksensa on Poika raidallisessa pyjamassa (suomeksi 2008). The History of Loneliness on toista maata, se on Boynen ensimmäinen kirja Irlannin asioista: katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Boyne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä muun muassa haastattelemalla dublinilaisia pappeja. Boynen mukaan on mahdotonta arvioida niiden lasten määrää, jotka kärsivät kirkonmiesten käsissä. Sympatiaa hän antaa niille papeille, joiden maine on tahraantunut kollegojen toiminnan vuoksi. Tapahtumia muisteleva kirjan kertojapäähenkilö tiivistää tunnelman heti alussa: "I did not become ashamed of being Irish until I was well into the middle years of my life."

James Joyce on tällä palstalla itsestään selvä esittelyn kohde. Lukiessani uudelleen hänen kaksi varhaisinta suorasanaista teostaan koin pääseväni lähemmäs irlantilaisuutta.

Lukija ymmärtänee, että sopassa saattaa olla sattumien ohella keittäjän huolimattomuuden vuoksi yksi akana. Silti juttuni Werner Schäfferin kirjasta lienee sekin tutustumisen arvoinen.

PS. Suomenkielinen Wikipedia ei tiedä John Boynen uusimmasta kirjasta mitään. Tässä linkki englanninkieliseen, joka sekin on Boynen teosten sisällöstä hämmästyttävän vaiti ja muutenkin vähäpuheinen.

Irti kahleista, vapaaksi sanomaan

Jokaisella ilmiöllä, mukaan lukien ihmisellä ja siinä luvussa myös kirjailijalla, on lähtökohtansa, kehityskaarensa ja lopulta se, mitä hän saa aikaan ja miten hänet muistetaan.

Irlantilainen James Joyce (1882–1941) on kirjallisuuden asiantuntijoille "yksi 1900-luvun tärkeimmistä" kirjailijoista, ja sillä epiteetillä on helppo markkinoida mitä tahansa uusintapainosta. Uusintakäännöksetkin kiinnostavat, ja mikäs siinä: ne kuuluvat asiaan kun vuosikymmenet ja sadat vaihtuvat.

Mutta aina on syytä palata joiltakin osin lähtökohtiin. Miksi dublinilaisesta JJ:stä tuli juuri sellaisten tarinoiden kertoja kuin tuli? Mihin hän pyrki? Oliko hänellä teksteissään (ja niiden takana, ajatuksissaan, alitajunnassaan) sellaista sanomaa, jonka ymmärtäminen olisi hyödyllistä? Miksi se olisi hyödyllistä? Siksikö, että osaisimme lukea teoksia ymmärtäen enemmän? Siksikö, että ymmärtäisimme tätä "ilmiötä" myös historiallisena ja inhimillisenä kokonaisuutena?

Joycen tuotannossa kokemukset lapsuudesta ja nuoruudesta eli kotoa Irlannista ovat olennaisia, vaikka hän asui suurimman osan elämäänsä ulkomailla. Miksi hän asui ulkomailla? Miksi hän halusi vapautua (paikasta), vaikka tiesi olevansa vangittu (lähtökohtiinsa, taustaansa)? Hänen nuoruutensa kokemukset ja Irlannin tuon ajan tapahtumat ovat osa sitä kehystä, joka selittää miksi. Joyce halusi vapautta, irti kahleista siinä määrin kuin se oli mahdollista.

Tämä selittää myös hänen kehitystään kirjailijana. Ulysseksen (1922) kautta ja opettamana hän pyrki pois siitä kielestä, jonka tajusi yhdeksi Irlannin vankilan teljistä. Näin hän päätyi Finnegans Wakeen (1939), jonka suomentamista on ehkä harkittu, mutta kukaan ei ole rohjennut tai pystynyt sellaista saamaan aikaan. Englanniksikin se on jotain, mitä ei pysty englanniksi selittämään. Joyce oli siis vapaa: hän kirjoitti niin, että pystyi irtautumaan osaksi jopa kielestä johon hänet oli "pakotettu".

Kirjojen tapahtumapaikat ja suurin osa teosten aiheista ovat peräisin Irlannista. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen pienoismaailmansa. Nykynäkökulmasta ja vähän syntyjen syvien pohtimisesta poiketen on selvää, että jos kaupungin matkailuviranomaiset (mikäli heitä sata vuotta sitten oli) olisivat olleet fiksuja ja ymmärtäneet toimensa tarkoituksen, he olisivat pakottaneet kirjakustantajat ensinnäkin painattamaan ja toiseksi ottamaan lisäpainoksia Dublinilaisista.

Tällä tavalla ei Joycen varhaisten teosten kuitenkaan annettu tavoittaa lukijoitaan. Kirjailija koki suuria, valtavia vaikeuksia saadakseen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuvaavan romaaninsa sekä novellikokoelmansa julkisuuteen. Dublinilaisia oli asiallisesti valmis jo vuonna 1905, se ilmestyi vasta vuonna 1914. Lienee lievästi sanottu, että kirjailija ja kirja kärsivät ajan "eriskummallisen ilmapiirin" ja "kirjallisen moralismin" vuoksi. Teoksen ensimmäinen tuhannen kappaleen painos poltettiin.

Ulysseksen syntyaikoihin (1922) ja sen jälkeen Joyce koki yhä, että synnyinmaa oli hyvin ohdakkeinen. Samaan aikaan kun irlantilaiset tavoittelivat itsenäisyyttä he näyttivät hyvin epäitsenäisiltä ja uskoivat enemmän sensuuriin ja katolisen kirkon auktoriteetteihin kuin omaan sydämeensä ja järkeensä. Joycen oli paljon helpompi saada tekstejään julkaistuksi Englannissa ja Yhdysvalloissa, vaikka ei sekään mutkatonta ollut. Mutta oli se helpompaa: Joyce uskoi Irlannin tulevan perässä vasta tuhannen vuoden kuluttua.

Peräänantamattomuus oli syntymä- ja lapsuuslahja, johon kirjailija oli kasvanut kiinni paljon lujemmin kuin mihinkään maahan tai kaupunkiin. Jälkikäteen arvioiden tämä palkittiin: terveytensä ja muiden mahdollisuuksiensa rajoissa Joyce pääsi tuloksiin, jotka elävät yhä.

Palataan vielä lähtökohtiin. Siinä määrin kuin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on dokumenttia, pojan korvat kuulivat tarkkaan aikuisten keskustelut, nekin sanat jotka pitää arvata ajatellun silloin kun vaietaan. Keskustelut kirkonmiehistä ovat politiikkaa, papit puhuvat politiikkaa, miksi osallistuminen siihen on "pastorien pilkkaamista"...? Jonkinlainen esikuva on isä, joka ei kaikkia kuvia kumartele, hän rohkenee verrata pappia ihratiinuun. Ei haukkuakseen vaan vertaillakseen, missä määrin sanat ja teot kunkin kohdalla vastaavat toisiaan.

Joyce näki myös jo nuorurena, että niin kuin monet muutkin irlantilaiset myös monet papit ja kirkko ylipäätään eivät olleet johdonmukaisesti maan itsenäistymisen puolella. Pappien opetusmenetelmät kouluissa taas eivät kasvattaneet kunnioitukseen vaan enemmänkin pelkoon. Miten pelossa kasvanut voi itsenäistyä?

Kun koulupäästökäs, 16-vuotias Stephen Dedalus kuulee olevansa "ei penninkään arvoinen" jos hän jatkaa kiinnostustaan naisväkeä kohtaan, minä näen siinä erään taustaselityksen sille, miksi James Joyce myöhemmässä elämässään kirjoittaa vaimolleen sellaisia kirjeitä kuin kirjoittaa. Tätä seikkaa näitä kirjeitä sisältävän kirjan esipuheen kirjoittaja ei ole tullut ajatelleeksi.

Luopuminen sokeasta uskosta, mutta ei toivosta eikä rakkaudesta tulee hyvin ymmärrettäväksi nuoruutta käsittelevän teoksen kautta. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on kertomus siitäkin, että ihmisen pitää oikein elääkseen päättää vapautua, elää itse sen sijaan että alistuisi laahustamaan koko elämänsä ties kenen (ja millä vuosituhannella!) laatimissa ja rakentamissa tunkkaisissa labyrinteissa.

Kirjeitä taiteilijatovereille valottaa tekijän näkökulmasta Dublinilaisten ja Ulysseksen syntyä sekä niiden edellä jo kuvattua kivikkoista alkutaivalta lukijoiden ulottuville. Tästä näkökulmasta kirjekokoelma on kiinnostava, vaikka tuntuukin kovin vajaalta, jollakin lailla heiveröiseltä. Ottaen huomioon Joycen kirjallisen työn määrän ja laadun laajempi, perusteellisempi annos hänen itsensä pohtimaa olisi oikein tervetullut teos suomeksikin.

Ihmetyksen sormi menee hämmästyksen suuhun lukiessa toista vastaavaa teosta, suppeaa kokoelmaa James Joycen kirjeitä vaimolleen Nora Barnaclelle (1884–1951). Kirjallisessa mielessä, Joycen tuotannon ymmärtämiseksi ja selittämiseksi se antaa vähän. Onkin luultavasti niin, että puolisojen keskustelut kirjailijan työhön liittyvistä asioista käytiin kotona jos niitä ylipäätään käytiin. Pyhä, rivo rakkaus on paljolti vain tirkistelyä avaimenreiästä.

Kirjeenvaihdon osapuolten onni on, että tästä reiästä ei näy kovin paljon muuta kuin mitä lukijan mielikuvitus saa aikaan. Kirjeet olisi voinut riittää siihen vielä ilmestymättömään kunnolliseen kokoelmaan, josta edellä esitin toivomuksen.

James Joyce: Dublinilaisia. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi 2011 (3. painos), 1. painos 1965. Alkuteos Dubliners ilmestyi 1914. 228 s.
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Suom Alex Matson. Tammi 1982 (3. painos), 1. painos 1964. Alkuteos A Portrait of the Artist as a Young Man ilmestyi 1916.
James Joyce: Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeitä Noralle. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2012, 122 s.
James Joyce: Kirjeitä taiteilijatovereille. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2013, 207 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Teoksista Dublinilaisia ja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on ilmestynyt myös Heikki Salojärven käännökset (Basam Books 2012 ja 2013). 

Dublinilaista Suomi- ja kalahulluutta

Alun perin ties minkä sattuman oikusta dublinilaisesta Gerald V. Kussista (19201969) tuli Suomen ja kalastuksen ystävä, omien sanojensa mukaan suorastaan Suomi- ja kalahullu. Hän oli myös näistä aiheista ahkerasti kustannettu kirjoittaja 1960-luvun Suomessa.

Kussin suomeksi julkaistu tuotanto mahtui vain 67 vuoteen, mutta miehen kokemukset maasta olivat alkaneet jo loppuvuonna 1939. Hän oli yksi, ja nuorin, niistä noin kymmenestä irlantilaisesta, jotka olivat talvisodan vapaaehtoisia (mutta eivät osallistuneet taisteluihin).

Mikä sattuma sai 19-vuotiaan ylittämään rajan Haaparannasta Tornioon? Taustalla oli varhainen lähtö kotoa, elämää merillä ja halua "nähdä vähän muailmaa". Myöhemmin Kuss tutustui muihin pohjoismaihin sekä Grönlantiin, josta hän myös julkaisi kirjan. Ahkera matkustelu ja julkaisutoiminta päättyi, kun Kuss kuoli vain 49-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Kolmea kirjoittajan Suomi-kokemuksista kertovaa ja kahta kalastuksen ihmeelliseen maailmaan johdattavaa teosta voi lukea  niinkin, että ne paljastavat myös irlantilaista sielua meille pohjoisen asukeille. Kirjoittajasta opimme heti, että hän ei pelkää liioitella, ei pakinoida vakavien huomioiden lomassa (ja vakavien asioiden selittämiseksi). Letkeä tyyli kertoo, että tiukkapipoinen mies ei ole. Liekö siis "tyypillinen irlantilainen"?

Suomi-kirjat tarjoavat kokemuksia ja näkemyksiä hyväntahtoisella huumorilla, joskus rivien väliin on piilotettu pieni piikki. Ajoittain mieleen tulee, että Kuss on jonkinlainen uudelleensyntynyt parooni von Münchausen (joka hänkin aikanaan oli Suomen rintamalla, tosin Venäjän armeijassa). Eihän Kuss liioittele, mutta... mutta...

Seikkailijana Suomessa on vauhdikasta menoa paikasta toiseen. Kirjoittaja tapaa kotkalaisen käymälänrakentajan ja hevosmiehen Taipalsaarelta, hän ostaa kalakukon Savonlinnassa, ajaa junalla ja taksilla pitkin poikin Kaakkois-Suomea ja ahdistuu kenkäalennusmyynnissä Helsingissä. Arvoitukseksi jää, miksi hän viettää kaksi päivää Vammalan Sammaljoella.

Myös kalastuskirjoissa jotkut tarinat liittyvät maahamme. Toisaalta paljastuu puolia kirjoittajastakin. Kertomus Rentoutukaa, jos osaatte tapahtuu selvästi Irlannissa; siitä löytää ihmisten luonteenpiirteitä.

Irlantilaisuutta kuvataan myös kalastukseen ja kalan käyttöön liittyvien tapojen näkökulmasta. Irlantilainen kalastaa, mutta syö mieluummin kananmunia kuin kalaa. Ruokailutapoja vertaillaan. Kussin mukaan Irlannissa vain lapset syövät jäätelöä julkisesti, nakkeja taas syödään aamiaisella, ei suomalaiseen tapaan öisiltä kioskeilta ostellen.

Suomi-jutut kestävät uudelleen lukemisen puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen. On herkullista havaita, että monet sen ajan puheenaiheet eivät ole pois muodista tai muutoin epäajankohtaisia. Esimerkiksi keinotekoisesti ties millä jätteillä ruokitut kirjolohet Kuss nimeää kirolohiksi ja puhuu luonnonmukaisen kalankäytön puolesta. Me kalahullut on yksi alansa suomenkielisistä klassikoista. Kussin kalastuskirjoja käännettiin aikanaan myös muutamille muille kielille.

Toimittaja Gerald V. Kussin on sanottu tehneen Irlannissa "mittaamattoman arvokasta työtä" Suomen tunnetuksitekemiseksi. Asiaa tarkemmin tuntematta voi sanoa vain, että ainakin hän teki Suomea tunnetuksi suomalaisille. Englanniksi näitä Suomi-kirjoja ei valitettavasti löydy.

Tekijän monipuolinen havainnointi ja paneutuminen asioihin ei olisi ollut mahdollista ilman hankittua kohtuullisen hyvää suomen (ja ruotsin) kielen taitoa. On sanottu hänen osanneen näitä kieliä paremmin kuin iiriä. Pohjoisen kansan ja omiensa kieliasenteita hän irvaili ystävällisesti: "Suomalaiset eivät halua oppia ruotsia, koska se ei ole heidän kansalliskielensä. Irlantilaiset eivät halua oppia geeliä, koska se on heidän kansalliskielensä."

Merimies-sotilas-toimittajan miehiset asenteet nousevat joissakin kohdin esiin hieman häiritsevinä kuin metsään unohdettu soutuvene. Kieli saa yllättävissäkin tilanteissa maustetta armeijaan liittyvistä aihelmista, ja suomalainen nainen on liian usein vaaleatukkainen nykerönenä.

"Kussin kootut" olisi silti palvelus suomalaisten itsetuntemukselle  oikein luettuina hänen havaintonsa opettavat näet tuijottamaan muuallekin kuin omaan napaan.

Gerald V. Kuss: Nauru Suomelle. Suom. Erkki Ihanainen, kuvitus Jussi Aarnio. Lehmus 1962, 112 s.
Gerald V. Kuss: Näin minä näin Suomen. Suom. Erkki Ihanainen, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1964, 179 s.
Gerald V. Kuss: Me kalahullut. Kirjayhtymä 1965, 185 s.
Gerald V. Kuss: Seikkailijana Suomessa. Suom. Erkki Ihanainen ja Raimo Seppälä, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1966, 176 s.
Gerald V. Kuss: Anna Antti ahvenia. Suom. Raimo Seppälä, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1967, 200 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Vihreää saarta vieraiden silmin

Aale Tynni vieraili Irlannissa 1950-luvulla kirjailijastipendiaattina, Henrik Tikkanen piirtävänä ja vaikutelmia ahmivana turistina. Tynni pääsi jonkin verran sisään arkielämään sillä hän asui hyvin toimeentulevassa sivistyneistöperheessä. Tikkanen autoili paikasta toiseen, kontaktit paikalliseen väestöön jäivät vähemmälle.

Tynnin teos oli vuosikymmeniä lähes ainut perusteellinen suomenkielinen opas Irlannin parin viime vuosisadan historiaan ja 1900-luvun puolivälin elämään. Tynni tekee selkoa esimerkiksi maastamuutosta, 1800-luvun puolivälin nälänhädästä, iirin kielen jatkuvasti heikentyneestä asemasta sekä 1900-luvun alun itsenäisyysliikkeestä.

Myös katolisuuden vahva asema, kirkon vaikutusvalta kulttuuriin ja arkeen perheyhteisöjä myöten tulee hyvin esiin. Tynni aloittaa valottamisen kertomalla maan kaksinkertaisesta kirja- ym. sensuurista. Sen yksi osa on kirkon harjoittama valvonta,  sen mahdollisuus puuttua julkaisutoimintaan. Toinen osa on valtion kuusijäseninen komitea, joka voi puuttua painotuotteisiin jälkikäteen (kirjojen painoksia on myös poltettu). Tämä on johtanut kirjailijoiden harjoittamaan itsesensuuriin sekä tilanteen ohittamiseen julkaisemalla kirjoja Britanniassa (ja salakuljettamalla niitä Irlantiin).

Hätkähdyttävä, osaltaan Irlannin hieman omituisia demografisia tilastoja selittävä tieto koskee avioliittoja. Katolisen kirkon erilaisia ns. selibaattijärjestöjä on maassa toiminut monia, munkkien ja nunnien ohellahan katolisilla papeilla ei ole lupa avioitua. 1950-luvun tietojen mukaan tämä merkitsi sitä, että noin 25 prosenttia aikuisikään tulleista ei mennyt ollenkaan naimisiin. Toisaalta taas perheiden lapsiluku on ollut monia Manner-Euroopan maita korkeampi. Lukijan johtopäätös on: avioliittoon päätyneet naiset ovat joutuneet synnytystensä määrällä kompensoimaan yhteiskunnassa vaikutusvaltaisina toimineiden "naimisen" (sanan molemmissa merkityksissä) tuominneiden järjestöjen toimintaa.

Mihinkään tasa-arvo- tai sananvapauspolemiikkiin ei Aale Tynni ryhdy, hänen otteensa asioihin on hyvin korrekti, jopa silkkihansikasmainen. Toisaalta hän tuo rohkeasti esiin asioita, joista lukija voi kehittää omia mietelmiään. Tynni myös sanoo suoraan, että tutustuminen katolisen hurskauden "äärimmäisen ankaruuden" ilmiöihin saa aikaan protestanttisen kasvatuksen saaneessa vieraan ja pelottavankin tunnelman.

Henrik Tikkanen liikkuu kevyemmin, etupäässä maisemissa, vaikka toki Tynninkin kirjasta saa paljon irti Irlannin luonnosta. Tikkanen autoilee pikkukaupungista toiseen päätyen Dubliniin. Hän pysähtyy monessa viehättävässä ja mielenkiintoisessa paikassa tehdäkseen persoonallisia viivapiirroksiaan. Puolet teoksen Paddys land annista onkin näiden viivojen varassa, eikä kehnosti olekaan. Vihreyden voi hyvin aistia näiltä mustavalkoisilta sivuilta.

Paddy (Pat eli Patrick) on alun ja lopun kaksi eri henkilöä, joiden kautta valottuu hieman elämän niitä puolia, joita turisti pikaisesti yrittää ymmärtää. Alun Paddy tulee aasin vetämillä maitokärryillä kaupunkiin. Aasilla on sivulle näkemistä estävät laput, Paddyllä ei, joten mies näkee Cahill´s Barin. Miksi? Koska "[...] är inte dagen så varm att han behöver något läskande så är den kanske så fuktig och kall att han behöver något värmande".

Pubielämä ei kuitenkaan ole Tikkasen teoksessa kovin paljon esillä, eihän kahden lapsen ja vaimon kanssa autoileva mies ennätä siihen tarkkaan perehtyä. Mutta kirjoittaja näkee monia herkullisia yksityiskohtia, vaikka puhuukin niistä varsin lakonisesti. Taiteilijana hän näkee Irlannin valon maana, hän näkee miten valon vaihtelut muovaavat maisemaa ja saavat värit vaihtumaan. Vihreää, harmaata ja ruskeaa kaikissa sävyissään, hän huokaa.

Oleellisiin yksityiskohtiin keskittyminen tekee Tikkasen vähistä havainnoista terävän tuntuisia. Maaseudulla huomataan muutama savukiehkura ja palavan turpeen tuoksu; kiviaidat toistensa jälkeen ja kivien loputtomuus yleensä; autiotalot ja toisaalta turismin merkit; mustiin pukeutuneet naiset ja kukkiin pukeutuneet rauniot. Loppupuolella tavataan vielä pikaisesti toinen Paddy: paikallislehden toimittaja, joka osoittautuu Suomen ystäväksi.

Yhteenvetona Tikkanen huomauttaa, että Irlanti on vastakohtaisuuksien maa: samaan silmäykseen mahtuvat sekä Rolls Royce että kerjäläinen (ja kuvitteellisesti ne miljoonat, jotka ovat aikanaan tämän saaren jättäneet).

Sekä Tynnillä että Tikkasella on varmaan ollut apuna teos, joka oli vuosikymmeniä merkittävä suomalainen ruotsinkielinen opas Irlantiin: Olof Enckellin De klagande vindarnas ö. Romantisk resa till Irland. Sen kustansi Söderström & C:o vuonna 1937.

Aale Tynni: Vieraana vihreällä saarella. WSOY 1954, 132 s. Valokuvin kuvitettu.
Henrik Tikkanen: Paddys land. Söderström & C:o 1957, 127 s. Tekijän piirroksin kuvittama.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Ihanaa ja ihmeellistä

Mikä liekin syy asuinmaan vaihtoon, ihmeitä ja ihmeellisyyksiä voi tulla vastaan monessa mutkassa. Paremman elämän odottaja voi kohdata pettymyksiäkin, havaita uuden ympäristön puutteiden nakertavan toiveiden tynnyriin pohjareikää. Toisaalta taas pienet ja isotkin epäonnistumiset voi peruspositiivinen kääntää voitoikseen.

Niin tai näin, paljo puhuminen eli asioiden sanallinen analysointi auttaa monessa tilanteessa. Kun lukee elämäntapakouluttaja Marika Burtonin (nykyisin Borg) kertomusta kokemuksistaan maahanmuuttajana, suomalaisena Irlannissa, pääsee tahtomattaankin kurkistamaan siihen, miten kaikki kääntyy hyväksi, jännittäväksi ja ennen kaikkea kokemuksiksi, joista voi ottaa oppia.

Elämäntapakoulutuksen optimismille ei parhaimmillaan olekaan äärtä ei rajaa, ja hyvin tuo näyttää toimivan myös valotettaessa vieraan maan arkielämän koukeroita meille suomalaisille. Irlanti on ihana kuten jo kirjan nimikin vakuuttaa, mutta kirjoittaja vakuuttaa kirjoittaja elämän olevan ihmeellistä melkeinpä kaikkine puolineen, kun sen oikein ottaa ja ymmärtää.

Ensivaikutelma kirjasta tuputtaa esiin joka raosta tekijän persoonaa, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Hieman egoistinen hymistys ja itsen markkinointi voivat paikoin ärsyttää, mutta Burton tarjoaa oikeitakin kokemuksia ja jopa tietoa vihreästä saaresta. Toisen kokema on aina avuksi maahan muuttajalle, eikä tuo tee pahaa turistillekaan, ei ainakaan jos aikoo matkailla viikonloppua pidempään. Vuonna 2003 ilmestyneen teoksen pikkutietoihin kannattaa suhtautua varauksella, mutta kerrotut kokemukset vastaavat monin osin muidenkin kertomaa.

"Tarinat ovat parhaimmillaan lempeä opas muutokseen, itsensä hyväksymiseen ja erilaisuuden ymmärtämiseen." Kirjan takakannen sanat sopivat moneen muuhunkin tilanteeseen, jossa tutustumme vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Paljon ymmärrystä auttaa oma asenteemme, avoimuutemme. Kääntäen taas: asiat muka jo tietävä ei ehkä löydä erilaisuuksien tarjoamaa mahdollisuutta henkiseen rikastumiseen.

Jonkinlainen hakemisto tai edes sisällysluettelo helpottaisi kirjan käyttöä, se on toki lukuihin jaettu mutta kuitenkin kuin yksi pitkä yksinpuhelu. Puhujaa ei tunnu hengästyttävän, lukija haluaisi välillä pitää taukoa.

Marika Burton: Ihana Irlantini. Tarinoita ystävistä, rakkaudesta ja elämän ihmeellisyydestä uudessa kotimaassa. Dialogia 2003, 217 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.