Suomalainen media on joutunut monta kertaa erikoiseen tilanteeseen päivänä, jolloin Ruotsin akatemia julkistaa Nobel-palkittavan kirjailijan nimen. Vähät suomennokset kaivetaan pikavauhtia esiin ja internetistä löytyvää hyödynnetään eri tavoin.
Uutinen onkin se, kuka palkinnon saa eikä se, mitä hän on kirjoittanut. Venäjänkielisen, valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin kohdalla tilanne oli lokakuun 8. päivänä vuonna 2015 vielä traagisempi. Kauan sitten julkaistun kahden teoksen sisältö ei tuntunut merkitsevän juuri mitään, kun toimittajat spekuloivat omilla kuvitelmillaan.
Lainaan Yleisradion uutista tuolta päivältä: "Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak osasivat mainita valkovenäläisen ja ukrainalaissyntyisen Svetlana Aleksijevitšin nimen vuoden kirja-nobelistia arvuutellessaan, vaikka eivät pitäneet valintaa todennäköisenä. Akatemiatutkija Sanna Turoman mukaan on jokaisen itse ajateltavissa, oliko valinnan taustalla poliittisia motiiveja. – Svetlana Aleksijevitšin voittoon on vaikea uskoa, koska hän on juuri tällä hetkellä ehkä liian poliittisesti tulenarka valinta, Seppo Puttonen ja Nadja Novak kirjoittivat artikkelissaan aiemmin tällä viikolla."
Aleksijevitšin teosten merkitystä ajatellen ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Toimittajien olisi ennemmin pitänyt kysyä, miksi kiinnostuksemme venäjänkieliseen kirjallisuuteen on niin kiero, että nyt palkitun tekijän tuotantoa ei ole saatu laajemmin suomeksi.
Jotakin kummallista on siinäkin, miten unohdettu Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on. Unohdus on outo ajatellen teoksen sisältöä, sanomaa. Paljastaako se myös, että olemme unohtamassa vuonna 1986 tapahtuneen ydinvoimalaonnettomuuden? Uudet uutiset jyräävät pimentoon asioita, jotka kuitenkin yhä ja vielä vuosia, vuosisatoja tästä eteenpäin vaikuttavat Euroopan sydämessä.
Monet kirjailijat penkovat kaukaisempaa tai läheisempää menneisyyttä selvittääkseen, mikä on totuus. Toiset taas rakentavat "universaalia todellisuutta" tässä ja nyt tai luovat omia maailmojaan löytääkseen niistä totuuden. Näistä menetelmistä poikkeavasti Svetlana Aleksijevitš ei ensisijaisesti kerro mitä hetki sitten tapahtui, ei varsinaisesti siitäkään, mitä oli olemassa 10, 30 tai 70 vuotta sitten. Hän keskittyy pääasiassa siihen, miten tapahtunut vaikuttaa ihmiseen juuri nyt ja tästä eteenpäin. Työnsä hän rakentaa faktoihin: ei niinkään tapahtumien kuin kokemusten totuuteen.
Totuus löytyy siis ihmisestä ja siitä, miten erilaiset onnettomuudet meitä muovaavat. Siitä on kyse oikeastaan kaikissa kirjailijan teoksissa, vaikka se ei ole ainoa teema. Ei ole tärkeää tietää, miten jokin tapahtuma sodassa eteni tai miten ja kuka väänsi jotakin nappulaa voimalassa; sellaisen vatvominen voi antaa jollekin niin sanottua sielunrauhaa, mutta se ei auta ihmistä ymmärtämään itseään.
Lännessä hymyillään helposti venäläisten puheelle maailmansodan sankariteoista. Viimeistään Aleksijevitšin jo vuonna 1985 ilmestynyt teos osoitti, että teemaa pitää lähestyä ihmisten kokemusten kautta. Jos vaikka kaikki eivät Venäjällä tee näin, se ei oikeuta meitä sulkemaan korvia siltä puheelta, jossa asioita lähestytään toisin.
Tulevaisuus jää tietenkin avoimeksi, vaikka varsinkin Tšernobyl-kirjan ääressä sitä on pakko ajatella. Tulevaisuuden ratkaisevat osaltaan kertomuksen lukijat. Eivät toki vain he, vaan myös se väki, joka joko tekee mahdolliseksi lukemisen tai estää meistä tietämästä, mitä ihmiset ovat kokeneet. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluvat ne kustantajat, jotka eivät ole ottaneet Aleksijevitšia kirjailijakseen.
Ydinvoimalaonnettomuuden seurauksia eri kokemusten kautta paljastava teos ei tarjoa ratkaisuja, vaan se kysyy. Nuo kysymykset eivät vanhene. Ne lähtevät ennen kaikkea ihmisen heikkoudesta ja alttiudesta sortua. Samalla käsittämättömällä tavalla paljastuu, miten henkisesti ja ruumiillisesti rampa voi pyrkiä eteenpäin, jopa rakastaa. Kertomus on niin vahvassa liemessä, että lukija ei pysty väittämään vastaan.
Yhteiskunnallistakin analyysiä sivutaan, vaikka sellaisesta puhuu oikeastaan vain Valko-Venäjän ydinenergiainstituutin entinen johtaja. Protestia huutaa esiin se, miten monet uhrit syventyvät omaan itseensä tajutessaan, että vaihtoehtoja ei ole. Tapahtunutta ei voi taikoa pois.
Kysymyksiä herää myös koskien nykypäivän tilannetta Valko-Venäjän eteläosissa ja Ukrainan pohjoisosissa. Noin 20 prosenttia Valko-Venäjän maaperästä saastui vuonna 1986, ja tällä alueella asui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Mikä on tilanne nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin? Tämä olisi tärkeämpää tietää kuin kirjallisuustoimittajien omatekoiset spekulaatiot. "Poliittisesti tulenarka" – sehän on itsestäänselvästi yhteiskunnallisen kirjailijan yksi ominaisuus. Tulenarkuus taas johtuu, usko tai älä, siitä mitä ihmisille on tapahtunut.
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Suom. Robert Kolomainen. Progress (Moskova) & SN-kirjat (Helsinki) [1988], 286 s. Alkuteos: У войны – не женское лицо.
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Tammi 2000, 287 s. Alkuteos: Чернобыльская молитва. Хроника будущего (täydennetty lisäluvulla).
Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 29.10.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti