keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Onko venäjä ihan "soromnoo"?

Jos suomalainen 2000-luvulla julkaistava tietokirja sisältäisi seuraavanlaisen virkkeen, lukija nyrpistäisi ja ajattelisi, että kirjoittaja ja kustantaja pilailevat (tai että tietotekniikka on tehnyt pahimmanlaatuisen kepposen):

"Tihs is the cornersotne of Finnnish foreigner policy."

En usko, että tällainen virke helposti pääsee suomalaiseen tietokirjaan. Sen sijaan jotkut teokset sisältävät vastaavaa sotkua silloin, kun on kyse venäjänkielisten nimien ja muiden sanojen toistamisesta – kun niitä kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla.

Taustalla on usein (useimmiten?) se, että teoksen kirjoittaja ei osaa venäjää eikä kustantajalla ole ollut viitseliäisyyttä tarkistuttaa kirjoitusasua. Tämä on hämmästyttävää, koska ei kai välinpitämättömyys saisi kuulua tietokirjojen maailmaan? Outoa se on siitäkin näkökulmasta, että maasta löytyy paljon kyseisen kielen taitajia. Tekstien tarkistettavaksi lähettämisen ei luulisi internet-aikana olevan mikään ongelma.

Epäilen, että ilmiöllä on jotakin tekemistä myös sen englannin kielen ylivallan ja palvonnan kanssa, mihin muun muassa tieteen maailmassa professori Matti Klinge on kiinnittänyt huomiota. Yhä suuremmalle joukolle oppineita, kirjojen tekijät ja kustantajat siinä luvussa, englanti alkaa olla ainut arvostettava ja jopa ainut hallittu vieras kieli.

Alla olevissa kirjoituksissa pohdin eräitä esimerkkejä siitä, millaista huolimattomuutta esiintyy. Samalla toivon, että vuoden 2018 kustannussuunnitelmia tehtäessä otetaan yhdeksi tavoitteeksi vieraskielisten nimien ym. tarkistus!

PS 1. Kirjoitan siis venäjästä, en Venäjästä. Pienellä kirjoitetaan kieli, isolla maan nimi. Tämä fakta ei ole kaikkien tiedossa.
PS 2. Suomen puhekielen "soromnoo" on alun perin venäjää. "Всё (tai все) ровно" eli latinalaisittain "Vsjo rovno" tarkoittaa "Aivan sama" tai "Yksi lysti" (sananmukaisesti: "Kaikki on samaa, samanarvoista").

Nagorno- vai Vuoristo-Karabah?

Kun kansallisuuskiistat ja kahden neuvostotasavallan erimielisyydet puhkesivat väkivaltaisuuksiksi Kaukasuksella 1980-luvun puolivälin jälkeen, Suomessa alettiin puhua Nagorno-Karabahista.

Tämä journalistien toistama alueen nimi pysyi uutisissa sitkeästi vuodesta toiseen. Esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti sitä varsin pitkään siitä huolimatta, että toimitukselle oli huomautettu nimen "sekasikiömäisyydestä". Kuitenkin alueen oikea suomenkielinen nimitys oli tarjottu vuonna 1982 julkaistussa opaskirjassa.

Vuoristo-Karabah on venäjäksi Nagornyi Karabah; sen adjektiivinen muoto on "nagorno-karabahskaja [oblast]". Väärä suomenkielinen nimi oli luotu tästä, ei perusmuodosta.

Nykynäkökulmasta on vanhojen uutisten ymmärtämiseksi tietenkin melkein yksi lysti, kumpaa nimeä tästä Azerdaidžaniin kuuluvasta, etupäässä gruusialaisten eli georgialaisten asuttamasta alueesta käytetään. Mutta esimerkki muistuttaa siitä, miten jokin käytäntö voi syntyä ja vakiintuakin ilman, että sillä on alkuperäiskielessä (tässä tapauksessa venäjässä) muuta esikuvaa kuin "vähän sinnepäin".

Edellä mainittu julkaisu vuodelta 1982 on edelleen pätevä opas venäjänkielisiin paikannimiin, vaikka Joidenkin alueiden, kaupunkien jne. nimet ovat muuttuneet. Mutta jos haluaa tietää esimerkiksi Karjalan tasavallan paikkakuntien oikeat nimet suomeksi, karjalaksi tai venäjäksi, kannattaa kääntyä esimerkiksi Martti Kahlan toimittaman teoksen puoleen.

Neuvostoliiton paikannimet on käypä opas myös meillä yleensä tuntemattomien kaukaisten pikkupaikkojen nimien tarkistamisessa. Ilmestyessään opas sanoi olevansa "normittamiseen pyrkivä ohjeluettelo", mutta kyllä se on, edelleenkin, sen ohella hyvä maantieteen oppikirja Suomen itärajalta noin 11 000 kilometrin etäisyydelle.

Teos määritteli sen, miten venäjänkielen äänteet (kirjaimet) tulee kirjoittaa latinalaisittain. Pitää kirjoittaa Dzeržinsk (ei esimerkiksi Dserzinsk; hätätilassa kyllä Dzerzhinsk, vaikka kaikista kirjoitusohjelmista kyllä löytyy soinnillisen suhuäänteen merkki ž). On tietenkin tapauksia, joissa yksinkertaistettu eli suomen kieleen paremmin sopiva muoto pyrkii yleistymään: tästä ovat hyviä esimerkkejä Lontoo ja Tukholma.

Vaikka Kijev (ukrainaksi Ki'iv) on suomeksi Kiova ja Pskov on Pihkova, yhä näkee käytettävän myös vieraskielisiä muotoja. Niin kauan kun ei ole sekaantumisen mahdollisuuksia tämä on puolusteltavissakin, mutta silti outoa. Emmehän kirjoita myöskään Riga, vaan Riika (ja Riikaan, Riiassa, Riian jne.).


Neuvostoliiton paikannimet. Valikoima Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton paikannimistöä. Oikeinkirjoitus- ja painotusopas. Vastaava toimittaja Martti Kahla [toim. myös Tuija Wahlström, Leila Rintala, Harry Halén, Antti Scherbakoff, Eeva Maria Närhi ja Saara Welin]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 19 [kannessa mainittu julkaisijana myös Neuvostoliittoinstituutti]. Helsinki 1982, 203 s.

PS. On myös uudempi opaskirja:
Venäjän federaation paikannimiä. Oikeinkirjoitus- ja painotusopas. Toim. Pirjo Mikkonen, Martti Kahla, Ida Kempinen ja Anna Charnaja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006 (Kielenkäytön oppaita 6).

Kirjoitusmerkkejä löytyy...

Kun kirjoitamme suomenkielisessä tekstissä vaikkapa arabian- tai kiinankielisiä nimiä, niiden ilmiasu voi olla hyvinkin vieras ihmisille, jotka puhuvat ja kirjoittavat mainittuja kieliä ominaan.

Kuitenkin pyrkimyksenä tulisi olla, erilaisista kirjoitusjärjestelmistä huolimatta, pystyä mahdollisimman hyvin jäljittelemään ääntämistä. Siis vähän siihen tapaan kuin ohjeita tarjotaan hyvin varustetuissa sanakirjoissa. Oma amerikanenglannin sanakirjani esimerkiksi opastaa ääntämään sanan comment "kament" ja sanan periodic suurin piirtein "piriadik".

Emme tietenkään kirjoita englantia tällä tavoin väärin (näin tekevät lähinnä vain latvialaiset, joille esimerkiksi New York on Ņujorka; tässä Ņ on pehmeä konsonantti, ei kuten oma jämerämpi N:mme). Meille oikein koulussa ja mediassa opetetaan, miten oudosti kirjoitettuja paikannimiä tulee lausua: "Njuu jork",  "Aiova" jne...

Mutta entä venäjänkieliset nimet ja sanat? Muutama esimerkki:
Katu Pietarissa: "Kasans Kaia" (1).
Sukunimi: "Diakoffsky" (1).
Näyttelijä: Kostia Varlamoff (1).
Kaiken parhaan toivotus: "Ot vrei duschi sjelaju vam vsevo lutshavo" (2).
Helsingin Yliopisto: "Imperator skij Aleksandrovskij Universitet v Finljandii" (2).
Pyyntö neuvotella: "Proschu P. I. Ivanova peregoboritz so mnoju" (2).

Kaikki ovat suurin piirtein noin, mutta eivät ihan sittenkään. Katu on Kazanskaja (z on tässä soinnillinen s); näyttelijä on Kostja eli Nikolai Varlamov. Diakoffsky on Djakovski (Дяковский). Yliopisto oli "imperatorskii" ("imperatorskij"), keisarillinen; jostakin syystä sana on lähteessä jaettu kahtia. Venäjänkielinen voisi lukea tämän esimerkin leikkimielellä näin: "Keisari hiihto Aleksanterin Yliopisto Suomessa".

Mainituissa lyhyissä virkkeissä on joko luku- tai  (ja) kirjoitusvirheitä. Kirjoittaisin ne seuraavasti: "Ot vsei duši želaju Vam vsevo [vsego] lutšavo [lutšego]" (Toivotan Teille koko sydämestäni [sielustani] kaikkea hyvää) sekä "Prošu P. I. Ivanova peregovorit so mnoju" (Pyydän P. I. Ivanovia keskustelemaan kanssani). Venäjän oikeiskirjoitus on hakasulkujen osoittamissa kohdin sadasssa vuodessa hieman muuttunut.

Voi ehkä sanoa, että mitäs noista: venäjää taitava saa asiasta selvän, eikä muiden ole niin väliksikään... Voisimmeko siis kirjoittaa esimerkiksi erään pääkaupungin muodossa Vasington?

Joskus on vedottu siihen, että kyrillisten kirjainten tulkitseminen latinalaisillamme olisi jotenkin ylivoimaisen vaikeaa tai jopa mahdotonta. Myönnän, että pehmeiden konsonanttien kohdalla se vaikeaa onkin. Usein ne jätetään huomiotta, tarkkaan asuun neuvovat oppaat tarjoavat pehmennyksen osoittajaksi heittomerkkiä. Siis esimerkiksi: говорить eli govorit´ (puhua), деньга, деньги eli den´ga, den´gi (raha, rahat). Itse en noista pehmennyksistä välitä.

Ns. ässät ja soinnilliset äänteet vaativat oikeiden merkkien etsintää. Näin pystyy kirjoittamaan latinalaisittain jopa itsensä "Rutsevin": Хрущев (eli Хрущёв) on Hruštšov (щ on štš; ш puolestaan on š). Putin ja Medvedev eivät onneksi erikoismerkkejä kaipaa.

Esimerkkien lähteet:
(1) Anna-Liisa Amberg: Piireissä. Mascha von Heiroth 1871–1934. Siltala 2016.

(2) Frans Nuupala (toimittanut Heikki Pietilä): Suomalainen Suomessa muukalainen. Warelia 2017.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Lukija verkkoja paikkaamassa

Kirjailijat pohtivat varsinkin muistelma- ja esseetyyppisissä teksteissään asioita joskus niin "todellisuuteen aukkoja jättävällä" tavalla, että lukija alkaa miettiä puuttuvia seikkoja – hän alkaa siis ikään kuin paikata reikäistä verkkoa.

Aloin pohtia asiaa luettuani kaksi Anita Konkan teosta, hänen setänsä elämäkerran Musta passi (2001) sekä teoksen Unennäkijän muistelmat (2014).

Kirjoittaja sanoo, että hän ei osaa venäjää. Isä (lahjakas ja aikaansaava kääntäjä Juhani Konkka) yritti sitä kieltä tytölleen opettaa, mutta tämä ei halunnut. Anita Konkka kertoo myös olleensa kielen alkeiskurssilla, mutta epäselväksi jää, hallitseeko hän edes kyrillisiä kirjaimia. Joissakin kohdin selviää myös, että kirjoittaja on eksyksissä niin yksinkertaisessa asiassa kuin jonkun paikkakunnan löytämisessä kartalta.

Tällaiset seikat haastavat lukijan auttamaan. Haluttaa opastaa kirjoittajaa, jolla on vaikeuksia lukea karttaa ja orientoitua vieraskielisessä ympäristössä. Tätä tunnetta vahvistaa kertomus tapaamisesta Viron Viljandista kotoisin olevan lääkärin kanssa. Konkka kertoo: "Hän puhui vain viroa. [...] Kielimuurin takia en osannut puhua hänen kanssaan, siksi meidän viestintämme jäi molemminpuoliseksi hymyilyksi."

Hetkinen! Kun virolainen ja suomalainen kohtaavat, kyllä kai hymyä enemmän yleensä löytyy... Tulkitsen, että kyse on ollut, niin tässä kuin venäjän kielen osalta, tietoa enemmän ujoudesta tai saamattomuudesta tai näiden tunteesta. Joskus tällaisille muisteluille on tyypillistä omien kykyjen ja tilanteen merkityksen vähättely. Miksi? Sitä lukija ei saa tietää. Sekin herättää halua verkon paikkaukseen. Tällaiseen ujouteenko liittyy myös ihmettely, että viron sanaa "seniks" ei löydy sanakirjoista. Se merkitsee "toistaiseksi", kertoo jo taskusanakirja. 

On tällainenkin esimerkki: Konkka kertoo saaneensa virolaiselta kirjailijalta Arvo Valtonilta uudenvuodenkortin. Siinä luki: "Sinuga kohtaminen oli mõõdunud aasta üks ilusamaid hetki." Kortin saajan oli käytävä kirjastossa (sinänsä ymmärrettävää) tutkimassa sanakirjoja (huom. monikko!), jotta hän sai selville mitä Valton kirjoittaa. Niin, jos ei todellakaan osaa arvata...

Keskeneräinen tai rikki mennyt verkko voi olla antoisa tutustumisen kohde. On hyvä, että lukija haastetaan monin eri tavoin. Edellä kuvatut esimerkit muistuttavat, että tällainen haastaminen tuottaa monenlaista pohdintaa...


Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017.

Pieniä kielikukkasia

Miten käy, jos kirjailija käyttää jotakin sanaa "vähän sinnepäin", miten kääntäjän pitäisi suhtautua asiaan? Miten huomata sanaleikki ja kääntää se oikein?

James Joycen kertomuksen Sisaret kärryissä on "reumaattiset" (alk. rheumatic) pyörät. Mutta Joyce tarkoitti (ilmeisesti?), että pyörät ovat pneumaattiset (alk. pneumatic).

Kyseessä oli siis sanoilla leikittely. Pentti Saarikoski käänsi sananmukaisesti (Dublinilaisia, 1972), mutta internetistä löydän tiedon, että monille muille kielille kääntäneet ovat korjanneet kirjailijaa ja muuttaneet reumaattisen pneumaattiseksi. Tämä on perusteltua silloin, kun käännettävässä kielessä nämä sanat eivät muistuta toisiaan. Suomeksi Saarikosken valinta toimii, vaikka ajatus kulkee erikoiseen suuntaan. Paineilmasta reumatismiin... Vakavasti puhuen: mistä voimme tietää, mitä Joyce tarkoitti?

Käännösten pienistä kukkasista olen kirjoittanut aikaisemmin Anton Tšehovin suomennosten yhteydessä. Aivan liian usein ei ole nähty sitä, että kirjailija ei suinkaan sattumalta antanut jollekin henkilölle tai paikalle jotakin tiettyä nimeä. Siinä tapauksessa se tulee kääntää. Äärimmilleen Tšehovin "nimittely" toteutuu kertomuksessa Hevosenkaltainen sukunimi, mutta myös monet muut kertomukset pitäisi lukea ymmärtäen, mitä alkuteksti todella sanoo.

Tämä koskee myös William Shakespearea. Paavo Kajanderin ikivanha suomennos piti kunniassa hänen ideoitaan. Ei ole sattuma, että näytelmässä Miten haluatte papin nimi on Olivarius Vääräläinen ja että tarinassa Verta verrasta esiintyvät tyhmä oikeudenpalvelija Kyynärpää ja pyöveli Hirmulainen. Ja tietenkin Shakespearen näyttämöllä häärää myös päihtynyt kattilanpaikkuri Risto Sukki (Kuinka äkäpussi kesytetään). 

Suomen kielessä ovat sormet ja varpaat, venäjässä vain "paltsy". Monissa kielissä käsitteet eivät mene yksi yhteen suomen kielen kanssa, esimerkkejä väärinymmärryksistä löytyy myös kun puhutaan sukulaisista.

Sukulaisten merkitys lienee kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa vähentynyt, koska aika moni ei enää tiedä, mikä on nato, käly, kyty, lanko... Kauhulla ajattelen sellaisenkin päivän tulevan, että ei enää tunneta käsitteitä miniä, vävy, eno tai serkku... Mutta kirjallisuudelta odotan, että jos kirjoittaja tietää asiat niin kääntäjänkin on tiedettävä.

Kirjoittaessani Fazil Iskanderin teoksesta Setäni arvo siitä nousee huomautin, että teoksen nimessä ja monesti sisäsivuilla oleva "setä" ei vastaa sitä, mistä kirjassa puhutaan. Henkilö, johon usein viitataan, on kertojan äidin veli. Siis eno! Mikään selitys virheelle ei voi olla se, että venäjäksi niin setä kuin eno ovat "djadja".

Mutta meni vipuun Pentti Saarikoskikin. Hän ei erottanut englannin sanan nephew kahta eri merkitystä. James Joycen kertomuksessa Kuolleet (kokoelmassa Dublinilaisia, 1972) hän puhuu päähenkilö Lilyn veljenpojasta, vaikka yhteydestä ilmenee, että Lilyllä on vain sisaria. Siis henkilö on sisarenpoika.

Itse kertomus on taiturimaisen monipolvinen ja päättyy "nykyisen rakkauden entisiin rakkauksiin perustuviin mielikuviin ja heijastuksiin", kuten asian lyhyesti ilmaisisin.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017

Angloamerikka ja suomi

Asioiden perusteellisen käsittelyn haitaksi ja jopa esteeksi on mediassa ja muussa julkaisutoiminnassa se, että monet toimijat osaavat lukea suomenkielisten ohella vain englanninkielisiä lähteitä.

Tämä tarkoittaa angloamerikkalaisen näkökulman ja siinä maailmassa vallitsevien asioiden käsittelytapojen omaksumista, kuten Matti Klinge ihan oikein toteaa esimerkiksi päiväkirjamerkinnässään 24.3.2003.

Eräs minua puhutellut esimerkki on Laura Honkasalon yksinäisyyttä käsittelevä Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016). Kirjoittaja on onneksi perillä aiheestaan ja käsittelee sitä myös varsin syvällisesti omienkin kokemustensa valossa. Kustannustoimittaja on kuitenkin jättänyt työnsä puolitiehen, tai sitten sellaista apuhenkilöä ei ole ollutkaan. Esimerkiksi sosiaalisen median ja yksinäisyyden suhteita kirjoittaja pohtii lähinnä amerikkalaisten esimerkkien ja lähteiden varassa.

Amerikkalaisten lähdeteosten ihailu on johtanut jopa sellaisiin mauttomuuksiin, että virke alkaa seuraavalla amatöörimäisellä tavalla: "MIT:n tutkija, psykologi Sherry Turkle kertoo kirjassaan Slone Together – Why We Expect More from Technology and Less from Each Other, että jotkut [...]." Herra jumala, voiko virkkeen todella aloittaa näinkin? Tätä seuraava teksti on kuitenkin, onneksi, kunnon asiaa...

Järkkymätön luottamus vain angloamerikkalaisiin lähteisiin (tai mihin tahansa muihin) ja suomalaisen lukijan äärettömään pitkämielisyyteen voi tuottaa tällaisen aloituksen. Annan anteeksi, Laura Honkasalo, mutta vain tämän ainoan kerran.

Matti Klinge kiinnitti päiväkirjassaan (21.4.2007) huomiota siihen, että Helsingin Sanomien päätoimittaja Reetta Meriläinen puhuessaan Euroopan kulttuurisäätiön tilaisuudessa maailmanlehdistöstä luetteli vain ja ainoastaan englanninkielisiä esimerkkejä. Voisiko saada parempaa esimerkkiä sokeudesta?

Lopuksi hieman heikommille jäille. Pidän Hannu Raittilaa asiallisena esseistinä, enkä siksi ymmärrä miksi hänen mielestään suomeksi ei voi puhua jääkuutioista, koska niissä "kaikkien nelikulmaisten pintojen tulisi olla yhtä suuria – neliöitä."

Tuskin monikaan jääpaloja käyttäessään pohtii, miten niiden pinnat ulkomitoiltaan (puhumattakaan pinta-aloiltaan) eroavat toisistaan vaiko eivät ne eroa.

Kun pitää olla mietittävää, Raittila ehdottaa engannin sanalle "iceblock" käännöstä "suorakulmainen särmiö" eli jäästä muodostunut kuusitahokas ("jonka tahkot ovat suorakaiteita..." kirjoittaja jatkaa). Englannin sanakirjaa lukiessaanko kirjoittaja on "ongelman" huomannut? Ja miten englannin sana muka kertoo asian ytimen täsmällisemmin kuin suomen kuutio?

Sanat ovat aina sopimuksia, sanakirjatkin ehdottavat monesti vaihtoehtoja. Ns. oikea merkitys riippuu usein asiayhteydestä. Lisäksi jenkkisanakirjani ei tunne ollenkaan sanaa "iceblock", vaan ehdottaa jääkuution käännökseksi "ide cube". Sana ei kerro ollenkaan sitä, mitä Raittila tuntuu pohtivan, sitä minkäkokoisia kuution sivut ovat keskenään. Minä sanon jääkuutioksi myös sellaista palaa, jonka neljä sivua eivät ole täsmällisesti minkäänlaisia suorakulmioita tai neliöitä vaan jotka vain jotenkin muistuttavat niitä.

Kuutio se on persoonallinenkin kuutio, senhän todisti Elmer Diktonius romaanissaan Janne Kuutio.


Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017.

Muistelmista ja elämänkerroista

Pari kertaa olen ollut eläkeläisten tapaamisissa mukana keskusteluissa, jossa on pohdittu omaelämäkerran kirjoittamista. Osa läsnäolleista on ollut aiheesta kiinnostunut, osa taas on katsonut, että ei ainakaan itselle ole tapahtunut mitään muistelemisen arvoista – ei ainakaan mitään ns. paperille laitettavaa.

Kuitenkin jokainen meistä muistelee menneitä, koetut asiat ovat aika yleisiä puheenaiheita. Kerromme toisillemme mitä olemme nähneet ja kuulleet, ja joskus päädytään lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin saakka. Pari kertaa olen kuullut, miten joku on kertonut kirjoittaneensa sota-ajan lapsuuden tapahtumia muistiin siinä tarkoituksessa, että omat lapset, lastenlapset ja tulevat polvet tietäisivät, millaista elämä silloin oli.

Nuoremmille kertominen onkin yksi muistelemisen tärkeistä tarkoituksista. Elämän ehdot ovat muuttuneet, maailma on toisenlainen. Nykyajan uutisia ja omaa elämää pitää voida verrata johonkin. Myös siihen, mitä ennen on koettu ja miten on eletty.

Omien muistelmien tai sukulaisen elämäkerran kirjoittajalle ovat neuvot kalliita. Työn aloittaminen voi olla vaikeaa esimerkiksi siksi, että aiheita ja aineistoa tuntuu (ainakin oman elämän kohdalla) olevan paljon. Jostakin pitää ottaa kiinni, jostakin aloittaa. Omista vanhemmista ja varsinkin esivanhemmista kirjoittamiseen voi olla aineistoa puolestaan niukasti, ehkä vain omia hajanaisia muistoja ja muilta kuultuja yksityiskohtia.

Aloittamisen helpottamiseksi kannattaa keskittyä johonkin ajankohtaan tai rajattuun teemaan. Voi kirjoittaa kokemastaan sota-ajan lapsuudesta ja pysyä tässä aiheessa antamatta ajatusten seikkailla muualle. Omia muistikuvia voi ruokkia valokuvia katselemalla, lukemalla aiheeseen liittyviä kirjoja, tutkimalla siltä ajalta mahdollisesti säilyneitä sukulaisten kirjeitä jne. Sukulaisten ja lapsuudenystävien kanssa keskusteleminen voi synnyttää ideoita.

Kerrottavan ajankohdan aineistoon tutustuminen on aina hyödyllistä. Liikkeelle voi lähteä vaikkapa oman asuinpaikan paikallislehden vanhoista vuosikerroista. Kenties sieltä löytyykin jotakin omista vanhemmista tai sukulaisista? Tai ainakin kotikylästä?

Jotkut ovat kirjoittaneet omista kouluvuosista tai oman elämän aloitusvaiheesta eli oman perheen perustamisesta. Usein näissä aiheissa auttavat valokuvat ja asiakirjojakin löytyy: koulujen toimintakertomuksia ja vihki- ym. todistuksia. Jotkut vaivaavat tällaisen aineiston etsimisellä sukulaisiaan, jotkut kysyvät apua maakunta- tms. arkistoista. Kyse on myös siitä, paljonko aikaa ja vaivaa aineiston etsimiseen haluaa käyttää. Myös rahaa tarvitaan ainakin asiakirjojen kopioihin.

Harvalla riittää aikaa ja energiaa "koko elämän" kertomiseen. Parhaassa asemassa ovat he, joilta löytyy vuosien varrelta päiväkirjoja. Tällöinkin useimmissa tapauksessa sukelletaan omaan nuoruuteen. Jokainen nuoruudessaan päiväkirjaa pitänyt löytää niistä jotakin sellaista, mitä ei enää muistanut olleen olemassakaan...


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017.

torstai 23. helmikuuta 2017

Naisnäkökulmia Tšehovin hengessä

Kirjailija Dina Rubinan (s. 1953) suomalaisille lukijoille esitellyt teos sisältää kolme kertomusta, jotka on kirjoitettu vuosina 1990–1994. Niistä varsinkin yksi tuo mieleen Anton Tšehovin sairaalat ja lääkärit, mutta se on myös tiukkaa ajankuvaa talvesta 1952–1953 ja siitä, miten Stalinin viimeisinä elinviikkoina Moskovassa herätetty uusi vainoaalto iski kovemmalla kuin perhosen siiven voimalla jopa kaukana periferiassa, uzbekistanilaisessa pikkukaupungissa. 

Kertomus käsittelee myös naisten välistä kilpailua ja toisaalta solidaarisuutta. Ymmärrystä voi saada häneltä jolta ei uskoisi saavansa, mutta työyhteisön sisällä myös kateus elää. Vaikka kaikki ei pääty hyvin, loppuratkaisu viittaa parempaan. Ei ehkä jokaisen yksilön kohdalla, mutta kuitenkin... 

Kertomus intelligentistä on sekin velkaa Anton Pavlovitšille. Tulee mieleen, että itsekö APT kurkkii puiden takaa valkoisessa takissaan ja pyöräilee kuin unissakävelijä... Mutta kun Emilia, Marinka ja ties ketkä naiset ovat menneet pyörälle päästään, ilmenee myös, että työyhteisön (joka lienee kustantamo tai kirjallisuusinstituutti?) miehet ovat lähinnä omituisia otuksia verrattuna yhteen, joka saa sentään jotakin aikaan.

Tämä aikaansaava mies hurmaa päähenkilön niin, että hänen on käytävä Tallinnassa saakka todistamassa itselleen, että pää on menossa sekaisin. Salaperäisestä pyöräilijästä ei saa otetta; hän viuhahtelee ja vilauttelee, mutta on arka eikä erityisen sivistynyt. Hän ei siis ole Tšehov.

Kolmas, nimikkokertomus, on tarina ihmisistä, jotka asuvat yhdessä, mutta jotka eivät tunne toisiaan eivätkä halua tunteakaan lukuun ottamatta yhtä sidettä: kiintymystä pikkulapseen, joka voi olla oma poika tai sitten ei.

Mikään palikka ei kuitenkaan tahdo sopia paikalleen. Ei vaikka tällä isällä (tai ehkä ei-isällä) on hyvä ja jalo tarkoitus. Ymmärrän kertomuksen niin, että pelkkä jalous ja hyvä tarkoitus ei riitä; tarvitaan muutakin. Periaatteita? Legopalikoista ei rakenneta oikeita taloja.

Kirjailija syntyi ja kasvoi kaukana Taškentissa ja julkaisi ensimmäisen novellinsa 16-vuotiaana. Nyt Rubina asuu Israelissa ja hänen teoksiaan on käännetty monille kielille.

Vielä Anton Pavlovitšista. Kun käytetään kieltä hänen tapaansa, kääntäjä joutuu joskus ymmälle. Esimerkiksi: "Riisukaa, riisukaahan toki takkisenne..." Tuollainen deminutiivi tuntuu suomeksi keinotekoiselta, jopa lapselliselta, sillä kirjoittaja tarkoittaa "takkisella" ainakin lievää halveksuntaa. "Nuttu" toimisi paremmin. 

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi. Suom. Tuukka Sandström. Idiootti 2015, 158 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.

Tapahtui Nevan rannoilla...

Ranskalaisen Gilles Germainin veijarimainen kertomus on "kuviteltua historiaa" suomalaisesta nuoresta lakimiehestä KK:sta, josta tulee tärkeä tekijä Venäjän hallituksen Suomen-politiikassa joskus 1900-luvun alussa.

Kertomuksessa on jotain niin ranskalaista, mutta toki myös venäläistä ja suomalais-virkamiesmäistä. Kuitenkin KK:n työ menee pahasti solmuun hänen muun elämänsä kanssa. KK:n toimintaa ohjaavan ja johtavan korkean virkamiehen (kreivi Stroganovin) huikentelevaisen puolison Charlotten iskeytyminen KK:n rakastajattareksi saa miehen uraputken uhkaavasti mutkalle.

Tarinan edetessä päähenkilöksi paljastuukin Charlotte; häneen tarina tiivistyy. KK on lähinnä vain toimiva taho, joka hoitaa velvollisuutensa Suomen asioissa ja heittäytyy muuten tahdottomana rakastajattarensa palvelukseen.

Kerronnan voima on taidossa yhdistää vapaa mielikuvitus muistikuviin Pietarin kaupungista (joita jokaisella siellä käyneellä varmasti on). Läsnä ovat myös Suomen suuriruhtinaskunnan poliittisen elämän tapahtumat kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin aikaan. Nyt ei kuitenkaan kerrota "oikeaa" historiaa, vaan sen kehyksiin sijoitettua kuviteltua henkilöhistoriaa.

Eniten jää vaivaamaan KK. Kuka hän on? Henkilökuva jää kovin, kovin ohueksi. Häneen ei pääse tutustumaan henkilönä, vaikka niin kovasti haluttaisi. Kertoja pettää tässä kohdin odotukset: suhteiden kuvaaminen on asetettu henkilöiden kuvauksen edelle.

Ranskalaisten kiinnostus Venäjää ja varsinkin Pietaria kohtaan on vanhaa perua. Me suomalaiset voimme olla imarreltuja, että suuriruhtinaskuntamme pääsee mukaan heidän kiinnostukseensa. Teos tuo esiin rivien välissä senkin, että kyse oli aika erikoisesta valtiollisesta ratkaisusta. Eipä Euroopassa ole ollut monta näin erikoista hallintotapaa: autonominen alue suurvallan kyljessä.

Tarinan voi lukea vailla mitään tietoa historiallisista oloista, vailla jopa kiinnostusta niitä kohtaan. Mutta nyt kun tulee kuluneeksi sata vuotta tuon autonomian päättymisestä, voimme muistella sitä tällaisenkin tarinan avulla...

Gilles Germain: Palatsi Moikan varrella [Le palais Stroganov]. Suom. Annikki Suni. WSOY 1991, 125 s.


Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Omaperäistä puristetta

Mikä tekee tästä niin erinomaista? Sekö, että tarinat ottavat sisäänsä, imaisevat itseensä niin menneisyyden haamut ja hautakivet kuin nykyisen elämän, jonka suuntaa ihmisparat eivät osaa aavistaa vaikka kuvittelevat vaikuttavansa siihen? 

Sergei Dovlatovin (1941–1990) kaasujalka ja ohjauspyöräkäsi toimivat. Ajoittain tuntuu, että uusi vaihde tulee silmään vailla kytkimen apua. Kateeksi käy: miten joku osaakaan puristaa niin paljon niin pieneen tilaan ja aikaan.

Ohjauspyörän ääressä ollaan kuitenkin usein autuaan tietämättömiä, mihin ajetaan. Ajoittain vahvistuu tunne, että ainoa mikä on oikeasti olemassa on menneisyys; siksi nykyisyyskin on olemassa vasta kun se on ohi. Nykyisyydellä on toki se arvo, että sen kautta pystymme kertomaan hieman menneestä todellisuudesta. 

Meikäläisiä voi luokitella omaelämänkerraksi, missä kuitenkin ajoittain jää epäselväksi, mikä ja missä on perhe ja miten sen magneettinavat oikein toisensa löytävät. Osasyyllinen on ymmärtämätön yhteiskunta, jota Dovlatov tölvii sanomatta asiaa ihan suoraan.

Kerronnan räiskyvyys pitää yllä mielenkiintoa, yllätykset houkuttelevat jatkamaan. Sulhaset voivat olla joko stabiileja tai mobiileja, tämä mies myöntää olevansa mobiili. On hänellä muitakin paheita ja ominaisuuksia: "Olen lukenut alkoholin haitoista niin paljon, että päätin lopettaa kokonaan. Lukemisen nimittäin."

Välillä tulee tunne, että ryyppääminen ei tuo vaihtelua elämään vaan pikemminkin se, että on myös selviämisen hetkiä. Elämä on siis vuoristorataa...

Kiertäminen poluilla muuttaa alati muotoaan niin kuin labyrinttiä matkiva ameeba. Kuitenkin se yrittää matkia sitä suurta miestä, joka kuoli kuin jänis (Puškin siis). Näkymätön varjo on taas tuo pieni mies (kertoja), jossa elivät piru ja jumala, mies joka lensi korkealla mutta vajosi perikatoon "tavallisten maallisten tunteiden vuoksi."

Koska kertoja hyödyntää jo kerrottua kuten Puškinia (joka Ulkomuseossa on koko ajan jotenkin läsnä), onko oikeastaan eroa menneillä ja tämän päivän kulkijoilla? Eroavatko suurmiehen varjossa elävät seikkailijat jotenkin siitä tarinasta, joka hieman erilaisin yksityiskohdin on kerrottu jo niin monen monta kertaa? Jos se kerrotaan uudelleen ja uudelleen niin tuleeko joskus aika, jolloin maailmaan ei mahdu enää yhtään uutta Puškinia?

Keskustelu voikin kääntyä vakavaksi, koska ollaan sen kysymyksen äärellä, mitä tehdä. Paetako vaiko ei paeta? Mikä pidättelee lähtemästä (pois, ulkomaille, emigraatioon)? Kieli? Se on "instrumentti" insinöörikielellä sanottuna, väline joka oli myös Puškinille ainut toimiva työkalu.

Dovlatov on ennustamaton. Kun asioita on ensin tarkasteltu jonkinlaisen historia-ikkunan läpi, sen lasi muuttuukin yhtäkkiä mutta huomaamatta peiliksi. Menneisyyden kertomuksilla ei ole enää suurta merkitystä. Todeksi muuttuu vain sen, mitä tapahtuu nyt ja mitä on tapahtumassa sen jälkeen.

Riittääkö siis juopottelu, toisin sanoen oleminen? Dovlatovin vastaukset riveillä ja niiden välissä ovat hyvin intellektuaalisen venäläisiä. Muutos tulee kerronnan kautta: se on laadittu niin taitavasti, että asiaa ei oikeastaan huomaa ennen kuin on sulkenut kirjan kannet. Ottiko tämä renttu todellakin noin näpsäkästi itseään niskasta kiinni? Sanomisen tarkoitus taisikin olla hieman vakavampi kuin mihin lukija itseään tuuditti.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Alkuteos Наши, 1983. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2013, 154 s.
Sergei Dovlatov: Ulkomuseo. Alkuteos Заповедник, 1983. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2016, 171 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Norjalaistodistus vankileireiltä

Vähän ennen vuoden 1953 valtiopäivävaaleja lähti eräs rouva Pohjois-Norjassa tapaamaan tunnettua paikallista kommunistia Gotfred Hölvoldia ja erästä hänen puoluetoveriaan. Rouva pyysi, että nämä ihmiset kirjoittaisivat Neuvostoliittoon, jotta aviomies Osvald Harju saataisiin vapaaksi vankileiriltä.

Tätä edeltävinä vuosina oli tapahtunut monia erikoisia asioita niin Norjan, Neuvostoliiton kuin koko Euroopan mitassa. 

Kun Natsi-Saksa miehitti syksyllä 1940 Norjan, 30-vuotias Harju pakeni monien muiden pohjoisen ihmisten tavoin Kuolaan (lähtijöitä oli satoja). Neuvostoliitossa pakolaisia värvättiin partisaanitoimintaan, ja sellaisissa tehtävissä Harju joutui Gestapon vangiksi elokuussa 1942. Kuitenkin varsin pian, siinä auttoi eräs norjalainen poliisi, hänen onnistui paeta jälleen yli rajan.

Vastaanotto neuvostomaassa ei kuitenkaan nyt ollut hyväksyvä tai edes neutraali. Harjua syytettiin vakoilusta, ja vuonna 1944 hänet tuomittiin 15 vuodeksi vankileirille.

Harjun vapauduttua syyskuussa 1955 hän alkoi laatia Paul Engstadin avustamana muisteluja ajasta, jolloin aatteellisesti vilpittömästä kommunistista tehtiin Gulagin leireillä syvästi pettynyt mies. Seuraavana vuonna ilmestynyt teos on yksi varhaisista perusteellisista kuvauksista siitä, miten Neuvostoliitossa tuomittuja kohdeltiin.

Kertomus on karu, olot olivat epäinhimillisiä. Aina voi myös väittää, että mies ei muka ollut vilpitön, ehkä ei edes kommunisti... Tällaisiin kokemusten mitätöinteihin kirjassakin viitataan. Niillä pyrittiin nollaamaan kertomukset neuvostovallan teoista.

Vankileirielämä tulee "kerralla selväksi". Vuosien 1945–1955 aikana Harju sairastaa niin monta kertaa ja niin vakavasti, että eloonjäämistä voi pitää sattumana. Näin voi sanoa kun tietää, miten moni kuoli nimenomaan sairauksiin (joita edistivät karut olot ja kehno ruoka).

Mies laitetaan pakon edessä rakennustöihin. Esitellyksi tulee myös rakennustekniikka, kuten pärekattojen teko ja seinien lämmöneristys ilmaraolla (mitä venäläiset ihmettelevät) – sekä yritys kuivattaa suota kärräämällä sinne hiekkaa. Monet vangeilla teetettävät työt on suunniteltu ja toteutetaan vailla ammattijärkeä. Kun Harju ehdottaa suon kuivattamiseksi ojankaivuuta, hän saa osakseen ylenkatsetta – ehkä sen vuoksi, että tuo työ tajutaan ylen raskaaksi.

Auttoiko Nathalie Harjun kääntyminen norjalaisten kommunistien puoleen hänen miehensä vapauttamisessa? Ei. Se dokumentoidaan seuraavanlaisilla vastauksilla:
Älä sinä usko ihmisten puheita [että Osvald muka on Neuvostoliitossa leirillä].
Älä usko [vankileireistä puhuneiden] propagandaa. Se on pelkkää valhetta.
Jos Osvald olisi elossa, olisivat venäläiset palauttaneet hänet.
Älkää olko niin tyhmiä, että uskotte Otto Larsenin propagandaa [Larsen oli itse vapautunut leiriltä, jossa hän oli tavannut Harjun]!
On pelkkää valhetta ja propagandaa, että Harju olisi Neuvostoliitossa [sanoi Bjarne Bugge, kommunisti Etelä-Varangerista].

Osvald vapautui. Kotonakin oli tapahtunut murheellisia asioita. Saksalaiset olivat vanginneet Osvaldin isän ja hän kuoli Mathausenin keskitysleirissä. Veli kuoli lentopommituksessa, tukinuitossa Paatsjoella. Toinen veli onnistui keplottelemaan itsensä Neuvostoliitosta (Saksan kautta!) ja palasi kotiin. 180-senttinen mies painoi 46 kiloa.

Entä miten kävi puolueen, jonka aktiiveja Harjun perheen jäsenet olivat? Vuoden 1953 stortingetin vaaleissa kommunistit saivat äänistä 5,1 prosenttia ja 150 edustajanpaikasta kolme. Kotiin palattuaan Osvald liittyi sosiaalidemokraattiseen Työväenpuolueeseen, jonka kannatus noihin aikoihin läheni 50:ttä prosenttia.

Osvald Harju: Kyynelten tie. Suom. Vilho Hokkanen. Tammi 1957, 212 s. Alkuteos Osvald Harjo: Moskva kjenner ingen tårer, 1956.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.2.2017.


Kuva teoksesta: Muutamia niistä leireistä, joiden oloja Osvald Harju kuvaa. I, II ja II ovat Kargapol-leirejä, IV Aleksandrovin leiri ja V Dubpravlagin leiri.


Muistiinmerkintöjä ja analyysiä

Monien Leningradin piirityksen ajasta kertovien oikeiden päiväkirjojen (joita on julkaistu suomeksikin useita) sekä aihetta käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden rinnalla kaupungissa työskennelleen toimittaja Lidija Ginzburgin teksti on välittävä silta ihmisten arkipäiväisten kokemusten ja aiheen "objektiivisen" tarkastelun välillä.

Teos perustuu muistiinmerkintöihin. Lisäksi se sisältää paljon sellaista pohdintaa joka ei ole syntynyt hetkellä jolloin jokin asia on koettu. Hieman outoa onkin, että suomennoksella on tällainen nimi. Kyse ei ole päiväkirjasta perinteisessä mielessä. Tämä käy ilmi tekstistä ja se käy ilmi myös kerronnan muodosta. Kirjoittaja sanoo asian myös suoraan: "Kokoamissani piirityksen tarinoissa..." (s. 70). Alkuteoksen nimi puhuu muistiinmerkinnöistä ja monissa kohdin näkyy, miten tekstiä on jälkikäteen muokattu.

Epäilen, että kirjan nimi ei ole suomentajan keksintö, sillä hän esittelee asian hyvin jälkisanoissaan. Onko siis kustantaja halunnut saada aikaan ylimääräistä dramatiikkaa, jopa kaupallista myyvyyttä?

Kirsti Eran suomennos toimii. Tuntuu luontevalta esimerkiksi se, miten on käännetty erilaisia "tekstin sisäisiä puhumisia" ja sanontoja koskeva pohdinta. Sivulla 153 on pari kysymysmerkin aiheuttanutta kohtaa. "Aivan kuten talonmiehen apulainen kadehti talonmiestä konkreettisesti, kun taas talonomistajaa hän kadehti abstraktisesti." Talonmistaja Neuvostoliitossa? Hieman myöhemmin joku heittää repliikin: "– Talvisodasta hän sai Punaisen tähden kunniamerkin... " Talvisodasta ei tuohon aikaan kukaan puhunut.

Kerronta sisältää paljon eläviä repliikkejä. Ginzburg analysoi kuulemaansa; tähän hän ryhtyy varsinkin kirjan pisimmässä tekstiosuudessa (Toinen osa: Työpaikka). Siinä kuvataan etupäässä työn lomassa moniin eri asioihin liittyviä varsin hajanaisia keskusteluja.

Sivulta 412 lötyy mielenkiintoinen assosiaatioita ruokkiva seikka. Nälkäinen kulkee kaupan ohi, seinässä on pitkä nimikyltti: "Lihaa, vihanneksia, riistaa". Siis "Mjaso, ovoštši, ditš". Kyltin alla etenee jono hitaasti kohti vieressä toimivaa leipäkauppaa. "Puolessatoista tunnissa hän ohitti sanan ´lihaa´, ohitti ´viha-´ ja juuttui pitkäksi aikaa ´nn´:n alle." Jono aineellisti Ginzburgin mukaan idean leipäpalan saamisesta, ja tuo yläpuolella ollut kyltti aineellisti "jonon infernaalisen uupumuksen". Mutta venäjän sanaa "viha" ei kyltistä tietenkään löydä. Tavut "ovo" voi mieltää sanan "ovod" eli "saivartaja" osaksi. Se toimii, mutta assosiaatio on toinen kuin suomennoksessa. Kääntäessä joutuu usein tallaisten kielten "yhteensopimattomuuksien" kanssa tekemisiin.

Lidia Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja. Suom. Kirsti Era. Into 2011, 221 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Kuinka Pietaria rakennettiin

Pietarin rakentamisesta on kirjoitettu teoksia enemmän kuin monesta muusta kaupungista. Osaksi innostus johtuu ns. tehtävän helppoudesta; koska kaupungin perustamisesta on vasta 314 vuotta, suuri (suurin?) osa aihetta valottavista asiakirjoista on tallella.

Suomeksikin on jotakin ilmestynyt. Rakentamiseen viitataan monin kohdin muun muassa Jarmo Nirosen kirjassa Suomalainen Pietari, ja suomalaisesta näkökulmasta aihe on kiinnostanut muitakin.

Kuitenkin moni venäjäksi ilmestynyt teos olisi ollut kääntämisen väärti, tätä on tehty yllättävän vähän. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rakentamista valottaa suvun suomalaista haaraa varten käännetty teos noin 50 vuotta kaupungissa toimineesta arkkitehdista Hieronymus Küttneristä; tällaiset teokset varmaan kiinnostaisivat suomalaisia. Onneksi on ilmestynyt aihetta valottavia matkaopaskirjoja.

Vuonna 1999 ilmestynyt Kuinka Pietaria on rakennettu perustuu pari vuotta aikaisemmin Lappeenrannassa pidetyn seminaarin antiin. Teos on laaja, myös laajasti ja hyvin kuvitettu. Varsinkin professori Vilhelm Helanderin artikkelit paneutuvat aiheeseen perusteellisesti. 

Helander kirjoittaa varsin kaikenkattavasti Pietarin ja lähiympäristön rakentamisen vaiheista 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Dosentti Irina Bryzgalovan, Pietarin arkkitehti- ja insinööriyliopiston dosentin, on ollut määrä jatkaa tästä, mutta hänen artikkelinsa on lähinnä toteava eli ei analysoiva, ja joiltakin osin se toistaa matkaopaskirjoissa turisteille jo moneen kertaan kerrottua. 

Pietarin arkkitehtuurista suunnittelijan silmin kirjoittaa professori Kalevi Pöykkö. Asiaan kuuluu, kun suomalaiset ja eteläkarjalaiset ovat olleet asialla, että teoksessa käsitellään myös Pietarin merkitystä Kaakkois-Suomelle (ja Suomen merkitystä Pietarille). Artikkelit täydentävät toisiaan, mutta olisi odottanut vahvempaa ja asiantuntevampaa venäläistä näkökulmaa.

Silloinen Kaakkois-Suomen taidetoimikunta lienee kirjan taustalla, samoin Etelä-Karjalan kesäyliopisto (kustantajaa ei ole mainittu!). Olisi tarvittu myös kustannustoimittajaa, präntti- ja kielivirheitä on paikoin. Ja mistä tuo kirjaimen w käyttö? Huomaa, että kaikki asiantuntijat eivät osaa venäjää, ja kuitenkin kirjoittavat Pietarista.

Perusteellisuutensa vuoksi teos toimii edelleen hyvänä johdatuksena aiheeseen, myös venäjäksi. Tunnetaankohan kirjaa kuitenkaan Venäjällä?

Kuinka Pietaria on rakennettu. Pietarin arkkitehtuurin historiaa ja kulttuuriheijastumia. Как строился Санкт-Петербург. История архитектуры Петербурга и ее отражение в культуре. Toim. Mikko Heikkilä. Käännökset Markus Hulkkonen. Ei kustantajaa, Gummerus Kirjapaino Oy 1999, 201 s. (joista 117 s. suomeksi ja loppu venäjäksi).


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Keskentekoista taustatyötä

Yhteistyö vihollisen kanssa on petroskoilaisen dosentin Sergei Veriginin mukaan ollut vaikea aihe "poliittisista ja ideologisista syistä" – vai onkohan takakannen teksti kustantajan kynästä? Hyvä, että aihetta on nyt alettu tutkia.

Yhteistyötä tehtiin vihollisten kesken puoleen ja toiseen niin talvisodan aikana kuin vuosina 1941–1944. Syyt olivat useimmiten hyvin inhimillisiä: nälän tai muun uhan keskellä ihminen joutuu tilanteisiin, joissa vastapäätä olevan vihollisuus ei paljon paina.

Verigin on löytänyt arkistoista tietoa myös noin 2 000 talvisodan aikana Neuvostoliiton puolelle jääneen suomalaisen siviilin kohtalosta ja kohtelusta. Tämä liittyy sivujuonteena ns. Terijoen hallituksen toimiin, jotka käytännössä valuivat tyhjiin myös neuvostoliittolaisten viranomaisten tekemisten vuoksi.

Tutkija siteeraa monia erilaisia asiakirjoja, mutta hän ei esitä niille kriittisiä kysymyksiä. Erityisesti joistakin Neuvosto-Karjalassa asuneista suomalaisista kirjoittaessaan hän jättää penkomatta oleellisia asioita: näiden ihmisten taustat ja aseman yhteiskunnassa.

Näyttelijä Katri Lammista käytetään nimeä Jekaterina Ahti. Hänen toimintansa esitetään esimerkkinä epäisänmaallisuudesta. Verigin lainaa NKGB:n asiakirjaa: "Kello 22 kesäkuun 27. päivänä 1941 ilmahyökkäyksen aikana [Petroskoissa], kun radiossa oli ilmoitettu viholliskoneiden lähestymisestä, kansalainen Jekaterina Ivanovna Ahti alkoi tanssia ja huutaa 'venäläiset roistot, voitto tulee olemaan meidän'; kun hänet pidätettiin, hän alkoi huutaa uudelleen 'venäläiset roistot' jne."

Millaista isänmaallisuutta voi odottaa naiselta, jonka aviomies (Jukka Ahti) oli syyttä ammuttu vajaa 3½ vuotta aikaisemmin? Naiselta, joka itsekin oli ainakin joitakin kuukausia vangittuna vuosina 1937–1938?

Veriginillä on mainintoja muistakin vainoista kärsineistä, jotka toivoivat sodan tuovan vapaammat olot. Mutta tutkija puhuu vainoista vain ns. yleisellä tasolla. Hän ei mainitse, että Aino Salmela, joka kesällä 1941 protestoi Petroskoissa pakkoevakuointia vastaan ja vaati selvyyttä vuosina 1937 ja 1938 vangittujen kohtaloihin, oli menettänyt miehensä maalari Otto Granholmin leirille. Mies vangittiin ensimmäisen kerran 1937, toisen kerran 24.6.1941, ja hän kuoli 19.2.1942 NKVD:n Krasnojarskin vankisairaalassa. Mies sairasti tuberkuloosia ja jossakin vaiheessa perhe (ml. tytär Paula) joutui asumaan puuliiterissä.

Verigin ei myöskään tiedä, että suomalaisen miehityshallinnon kanssa yhteistyötä tehnyt Anna Parras menetti miehensä kirjailija Eemeli Parraksen vankeuteen 3.4.1938 ja että mies kuoli 23.1.1939 leirillä. Pakkotoimin Petroskoista evakuoitiin (monen muun ohella) myös kirjailija Hilda Tihlä (s. 1870). Verigin kirjoittaa Tihlästä ikään kuin hän olisi ollut kiukutteleva pikkulapsi, joka ei ymmärtänyt, että stalinilaiset kritisoijat kieltäessään hänen tuotantoaan olivat vain todenneet ne "poliittisesti virheellisiksi ja vahingollisiksi". Itse asiassa tuolloin suoritettiin puhdistusoperaatio, jossa tapettiin hyvin moni Tihlän kollega. Oliko ihme, että hän oli katkera?

Verigin mainitsee vielä "neuvostovastaisia ajatuksia" heinäkuussa 1941 Petroskoissa esittäneen Anna Tourosen. Jos en erehdy, hänen miehensä kivityömies Mikko Touronen vangittiin 13.2.1938 ja ammuttiin 8.5.1938 Karhumäen Sandarmohissa.

Tärkein kysymys jonka kirja herättää on siis: miksi kirjoittaa Neuvostoliiton vuosista 1939–1944 käsittelemättä vuosia 1937 ja 1938? Lähestymistapa muistuttaa liiaksi sitä, miten 30-lukua aikanaan käsiteltiin monissa NKP:n historiateoksissa.

Vaikka oman maan vastaiset puheet olivat (ja ovat) epäisänmaallisuutta, tutkijan (historiatieteen dosentti, Petroskoin yliopiston historian laitoksen dekaani sekä Pohjois-Euroopan historian ja kulttuurin tutkimus- ja koulutuskeskuksen johtaja) olisi pitänyt ymmärtää katsoa myös tapahtumien taakse ja sisään.

Sergei Verigin: Pettureita vai sodan uhreja. Yhteistyö vihollisen kanssa Karjalassa toisen maailmansodan aikana. Suom. Veikko Koivumäki. Minerva 2014, 280 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017, joka oli Venäjällä Isänmaan puolustajien ja sotilaskunnian päivä.




torstai 26. tammikuuta 2017

Perheitä pohjoisen perille

Joissakin asiaa tuntevissakin piireissä on esitetty (mm. eräissä professori Matti Klingen kirjoituksissa), että kesäkuussa 1941 Baltian maista tapahtuneet karkotukset olisivat ensi sijassa olleet "preventiivisiä" eli tarkoitettu estämään paikallisen väestön liittyminen tulossa olevaan sotaan Saksan puolella.

Tässä voi olla osatotuus, mutta tutustuminen karkotusten käytäntöön kertoo paljosta muusta. Vaikka karkotettujen joukossa oli Viron, Latvian ja Liettuan valtioiden palveluksessa olleita ns. tärkeitä henkilöitä, osa itään lähetetyistä oli heidän perheenjäseniään, siis myös lapsia ja muita alaikäisiä. Tapahtumat noudattivat varsin pitkälle samaa käsikirjoitusta, jonka mukaan monia neuvostokansalaisia kohdeltiin 1930-luvulla.

Uhkaavaan sotaan tapahtuman yhdistää se, että karkotukset tapahtuivat noin viikkoa ennen kuin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Ajallinen yhteensopivuus ei kuitenkaan voi olla analyysin ainoa lähtökohta. Taustallahan oli myös se, että Baltian maista oli tullut ("tehty") neuvostotasavaltoja edellisenä kesänä. Ne olivat itsenäisiä hyvin muodollisesti (päätökset karkotuksistakin tehtiin Moskovassa), eikä paikallisilla asukkailla ollut moniin asioihin sellaista vaikutusta kuin mitä selitys "preventiivisyydestä" edellyttäisi.

Todistuksia vangitsemisista ja niitä seuranneista karkotusvuosista on julkaistu monia. Liettualaisen, 14-vuotiaana vanhempiensa ja 17-vuotiaan veljensä kanssa karkotetun Dalia Grinkevičiūtėn alun perin jo 50-luvulla muistiin merkitsemä kertomus tapahtumista ei ole aivan ainutlaatuinen, mutta yksi autenttisimmista. Käsikirjoitus oli piilossa vuosikymmeniä ja alkuperäisessä muodossa se julkaistiin vasta 1990-luvun lopulla.

Tämän ja monien muiden kertomusten pohjalta ei voi välttyä johtopäätökseltä, että karkottajien päämääränä oli eristää ja myös tuhota Baltian maiden sellaista väestöä, joka oli yhteiskunnan rakenteissa johtavissa tai ainakin paikallisesti tärkeissä tehtävissä. Tämän perheen isä karkotettiin eri paikkaan, työleirille, missä hän kuoli sota-aikana. Äiti ja lapset lähetettiin Pohjoisen jäämeren rannalle Lena-joen suistoon.

Jo pelkkä matkareitin ja karkotuspaikan sijainnin katsominen kartalta (kirjan liitteessä) aiheuttavat kylmiä väreitä. Tänne, noin 800 kilometriä pohjoiseen Pohjoisesta napapiiristä, tuotiin suuri joukko ihmisiä, ja piti olla selvää että monet heistä kuolevat sairauksiin, aliravitsemukseen ja muista syistä, joita tällainen kohtelu aiheuttaa. Alueelle karkotettiin myös inkeriläisiä.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon on myös este nähdä Baltian karkotuksia "oikeassa valossa". Mitä olisi tapahtunut, jos 
sota ei olisi alkanut? Ei ole vaikea ajatella, että sekä paikalleen jäänyt väestö että karkotetut olisivat jollakin tavoin toimineet ottaakseen selvää, mistä ihmeestä tällaisessa toiminnassa on kyse. Baltian siviiliviranomaisten olisi ollut hyvin vaikea selittää ja perustella tapahtunutta.

Jos taas lähdemme siitä, että Moskovassa tiedettiin Saksan hyökkäävän, karkotusten syyt ja seuraukset asettuvat toisenlaiseen valoon. Tällöin ei voi välttyä ajatukselta, että jo maiden välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä (elokuussa 1939) on alettu suunnitella myös Baltian alueen ihmisten tulevaisuutta. Eikä mitenkään demokraattisesta ja inhimillisestä näkökulmasta.

Dalia Grinkevičiūtėn kertomus keskittyy tiukasti aikaan karkotushetkestä sen loppupuolelle. Johdantoluku ja lopussa olevat seltiykset asettavat kerrotun yhteyksiin, joiden pohjalta voi syitä pohtia muun muassa edellä kuvatulla tavalla.

Mutta Stalinin ajan vainoamisista ja karkotuksista saa, jälleen kerran, tämän kirjan kansiliepeestä jälleen väärän käsityksen, jonka toivoisi päinvastoin aina oikaistavan. Tällaiset toimet eivät kohdistuneet "vain" tai "pääasiassa" joihinkin tiettyihin kansoihin, kuten nimetön esittelytekstin tekijä väittää. Karkotukset ja muu väkivalta esimerkiksi venäläistä maalaisväestöä vastaan alkoi massamitassa jo 1930-luvun alussa, mikä on helppo tarkistaa esimerkiksi Krasnojarskin Memorial-yhdistyksen nettisivuilla olevista vainottujen luetteloista.

Edellä sanottu ei vähennä niiden menetysten suuruutta, jotka kohdistuivat virolaisiin, latvialaisiin ja liettualaisiin vuonna 1941 ja uudelleen sodan jälkeen. Pienten kansojen olemassaoloa tämä ei, onneksi, kuitenkaan nollannut monista kärsimyksistä huolimatta. Osaltaan tapahtumat selittävät myöhempiä aikoja, jopa nykyhetken kansainvälisten suhteiden kiemuraisuutta.

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina. Suom. Reeta Tuoresmäki. Absurdia 2016, 175 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.1.2017.

16-vuotiaan virolaisen Ronald Rüütelin karkotuskokemuksista voit lukea tästä.


Kuva Dalia Grinkevičiūtėn kirjan liitteestä: Tänne jäivät monet. Karkotettujen Baltian maiden kansalaisten, inkeriläisten ym. hautausmaa Bykovin niemellä Jakutiassa.



keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Lapset leireillä

Tätä aihetta ei ole niin sanotusti loppuun saakka selvitetty, eikä sitä koskaan kokonaisuudessaan selvitetäkään. Toisaalta: vaikka vuosikymmenet etäännyttävät meitä vuoden 1918 tapahtumista eikä uusia asiakirjalähteitä juuri löydy, olemassa olevan tiedon käsittelyssä ja tulkinnoissa löytyy jatkuvasti jotakin uutta.

Uutta on ollut esimerkiksi se, että vasta 96 vuotta sodan jälkeen saatiin julki ensimmäinen perusteos lapsivangeista. Heistä oli kyllä muistitietoa ja heihin oli monissa tutkimuksissa viitattu, mutta vasta Tuulikki Pekkalaisen yhteenveto tarjosi kunnon tietoa lähes 1 500 suomalaisen kohtaloista tuona kohtalon vuonna.

Nämä lapset, alle 16-vuotiaat, olivat ns. punavankeja. Jotkut heistä kuolivat leireillä, osa kuolleista ammuttiin. Leireillä myös synnyttiin. Aivan pikkulapsiakin joutui olemaan kuukausia oloissa, joissa myös aliravitsemus ja tartuntataudit veivät ihmishenkiä.

Pekkalaisen yhteenvedoissa on siis lähes 1 500 lasta, joista suurin osa oli kuudella suurimmalla vankileirillä. Hämeenlinnassa lapsia oli noin 310, Riihimäellä 200, Lahdessa 150. Mutta lapsia oli vankeina myös pikkupaikkakunnilla ja jopa rintaman takana, kuten Raahessa (jonka vankileirillä oli 11 lasta). Yksi esimerkki punaisten perheiden lasten vangitsemisesta on nykyisen Sastamalan alueelta, jossa vankina oli kahdeksan lasta, puolet heistä tyttöjä.

Lapsivankien määrät kertovat vain yhden puolen asiasta. Oleellisempaa sodan jälkeisen todellisuuden ymmärtämiseksi on tietää, että monissa tapauksissa 10-15-vuotiaisiin suhtauduttiin yhtä ankarasti kuin aikuisiin. Monet tämänikäiset tulkittiin sotilaiksi ja ammuttiin pikatuomioiden perusteella tai jopa ilman niitä. Asiakirjojen perusteella Pekkalainen kertoo monien lasten kohtalosta.

Siis oliko tämä lasten kohtelu vapaussotaa vain mitä? Yksi traagisten tapahtumien pitkävaikutteisia traumoja todistava seikka on kiistely sodan nimestä. Itse kallistun sille kannalle, että "mikä tahansa nimi käy", jos asiasta puhutaan vain jostakin kapeasta näkökulmasta. En ymmärrä ollenkaan vuosikymmenestä toiseen jatkuvaa jankutusta, että kyseessä olisi ollut "vain" vapaussota. Jo yksin lasten kohtelu osoittaa, että vapauden kanssa tällä sodalla oli monien suomalaisten kohdalla hyvin vähän tekemistä.

Kiistely sodan nimestä on turhauttavaa, ja vielä turhauttavampaa on törmätä kritiikkiin, joka kohdistuu sisällissodan tapahtumien ja uhrien muistamiseen teloituspaikoilla ja hautausmailla. Muistomerkit on vähin asia, millä kansa voi kuolleitaan muistaa.

Tästä näkökulmasta vuoden 1918 leirien lapsivangeillekin olisi syytä pystyttää muistomerkki sen ohella, että meillä sentään on nyt kohtuullisen paljon tietoa heistä.

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918. Tammi 2014, 546 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.1.2017.





Lastenkirjojen maailmat

Kirjat ovat tärkeitä lapsille sen vuoksi, että ne tarjoavat vaivattomimmin tietoja, joita lapset eivät muulla tavalla voi saada. Nykyään televisio on kirjojen pahin kilpailija: usein lapset viettävätkin sen ääressä enemmän aikaa kuin lukemisen parissa.

Toisaalta televisio ja muut nykyajan tiedotusvälineet lisäävät kirjojen käyttöä. Ne herättävät kiinnostusta asioihin, joista voi saada lisätietoa lukemalla. Hyvin tehdyistä kirjoista on lapselle jatkuvaa hyötyä, tv-ohjelmat ovat hetken elämyksiä.

Kirjat ovat myös mielikuvituksen kehittäjiä. Jo aivan pienten lasten kuvakirjat auttavat huomaamaan, että maailmassa on monenlaisia asioita: erilaisia esineitä, ihmisiä ja koneita. Myöhemmässä vaiheessa satukirjat opettavat ajattelemaan, että mahdoton voi aivan hyvin tulla mahdolliseksi, ihminen voi lentää, noita voi taikoa.

Kaikki kirjat, lajista ja laadusta riippumatta, antavat lapsille asenteita ja käytösmalleja. Vaikka kirjan juoni olisi kuinka "ei-opettavainen" tahansa, opettaa se silti jotakin. Tämän vuoksi on tutkittava sitäkin, mistä lastenkirjat kertovat ja miten ne lukijoihinsa vaikuttavat.
* * *
Kari Vaijärven toimittama Kirja ja lapsi on tehty oppaaksi kaikille kasvattajille, niin opettajille kuin vanhemmille. Teoksessa pohditaan varsin paljon sitä, millaisia asenteita lasten- ja nuortenkirjat sisältävät. Mukana on Aku Ankan, Viisikkojen, Tarzanin ja muiden suosittujen lukemistojen tarjoamien ennakkoluulojen selvitystä. Varsin hyvin vertaillaan myös suomalaisten nuortenkirjojen henkilöiden ammatteja ja asemaa todelliseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi 50-luvulla päähenkilöistä oli 25 prosenttia yläluokasta, todellisuudessa vain 3 prosenttia suomalaisista kuului tähän ryhmään. Työväestöstä on ollut vain viidesosa päähenkilöistä, todellisuudessa yli puolet suomalaisista oli palkkatyöläisiä. Myös maaseudulla asuvia ihmisiä on kuvattu vähän kaikkina aikoina.

Varsinkin alle kouluikäisten vanhemmille teoksessa annetaan ihan käytännön neuvoja kirjojen hankinnasta ja käytöstä. Varsinaiset nuortenkirjat jäävät tässä suhteessa vähemmälle huomiolle, ja tämä on vahinko. Niitä kyllä luetellaan paljon, mutta sisällön erittely on jäänyt vähälle.

Toisaalta kuitenkin monien kirjojen esittely on hyvä asia, koska tarkoituksena on antaa vihjeitä kirjallisuuden eri lohkoilta. Esimerkiksi lukemisvaikeuksista kärsivien lasten ongelmia käsittelevässä kappaleessa on lueteltu kirjoja, joiden avulla asiassa voidaan auttaa.
* * *
Oppaan pahin vika on useiden kirjoittajien sinisilmäisyys siinä, että lastenkirjallisuutta voidaan parantaa vain monipuolistamalla aiheita ja kertomalla erilaisista asenteista. Paremman lastenkirjallisuuden saaminen on kuitenkin kiinni myös kustannusyhtiöistä. Taloudellisen hyödyn tavoittelu ja tietyn vanhoillisen kasvatusasenteen säilyttämisen halu ovat kirjallisuuden kehittämisen esteitä. Kotimaista lastenkirjallisuutta uhkaa myös ulkomainen paine, koska suurina painoksina tehtäviä kaupallisia sarjoja voidaan myydä halvemmalla kuin omaa tuotantoa.

Lastenkirjojen julkaisuun vaikuttavat monet muutkin tekijät, kuten talouselämä yleensä, lehdistö, koulut, kirkko jne. Niiden roolia ei teoksessa ole tuotu esiin, ainoastaan peruskoulun kirjallisuudenopetuksesta esitetään joitakin ajatuksia.

Jotkut teoksen kirjoittajat varoittavat myös julistavista lastenkirjoista ottamatta huomioon sitä, että sisältö on aina tärkeämpi kuin muoto. Hyvän asian puolesta julistava kirja, lastenkirjakin, puolustaa paikkaansa.

Koska teos on monipuolinen ja laaja, se on riittävä lastenkirjallisuuden perusoppaaksi. Näin senkin vuoksi, ettei suomeksi ole aikaisemmin ilmestynyt mitään vastaavaa.

Lapsi ja kirja. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden opas. Toim. Kari Vaijärvi (20 kirjoittajaa). Weilin + Göös 1972.


Kirjoitus on julkaistu Tyrvään Sanomissa 2.12.1972. Hieman lyhennetty ja muokattu.