maanantai 20. maaliskuuta 2017

Lukija verkkoja paikkaamassa

Kirjailijat pohtivat varsinkin muistelma- ja esseetyyppisissä teksteissään asioita joskus niin "todellisuuteen aukkoja jättävällä" tavalla, että lukija alkaa miettiä puuttuvia seikkoja – hän alkaa siis ikään kuin paikata reikäistä verkkoa.

Aloin pohtia asiaa luettuani kaksi Anita Konkan teosta, hänen setänsä elämäkerran Musta passi (2001) sekä teoksen Unennäkijän muistelmat (2014).

Kirjoittaja sanoo, että hän ei osaa venäjää. Isä (lahjakas ja aikaansaava kääntäjä Juhani Konkka) yritti sitä kieltä tytölleen opettaa, mutta tämä ei halunnut. Anita Konkka kertoo myös olleensa kielen alkeiskurssilla, mutta epäselväksi jää, hallitseeko hän edes kyrillisiä kirjaimia. Joissakin kohdin selviää myös, että kirjoittaja on eksyksissä niin yksinkertaisessa asiassa kuin jonkun paikkakunnan löytämisessä kartalta.

Tällaiset seikat haastavat lukijan auttamaan. Haluttaa opastaa kirjoittajaa, jolla on vaikeuksia lukea karttaa ja orientoitua vieraskielisessä ympäristössä. Tätä tunnetta vahvistaa kertomus tapaamisesta Viron Viljandista kotoisin olevan lääkärin kanssa. Konkka kertoo: "Hän puhui vain viroa. [...] Kielimuurin takia en osannut puhua hänen kanssaan, siksi meidän viestintämme jäi molemminpuoliseksi hymyilyksi."

Hetkinen! Kun virolainen ja suomalainen kohtaavat, kyllä kai hymyä enemmän yleensä löytyy... Tulkitsen, että kyse on ollut, niin tässä kuin venäjän kielen osalta, tietoa enemmän ujoudesta tai saamattomuudesta tai näiden tunteesta. Joskus tällaisille muisteluille on tyypillistä omien kykyjen ja tilanteen merkityksen vähättely. Miksi? Sitä lukija ei saa tietää. Sekin herättää halua verkon paikkaukseen. Tällaiseen ujouteenko liittyy myös ihmettely, että viron sanaa "seniks" ei löydy sanakirjoista. Se merkitsee "toistaiseksi", kertoo jo taskusanakirja. 

On tällainenkin esimerkki: Konkka kertoo saaneensa virolaiselta kirjailijalta Arvo Valtonilta uudenvuodenkortin. Siinä luki: "Sinuga kohtaminen oli mõõdunud aasta üks ilusamaid hetki." Kortin saajan oli käytävä kirjastossa (sinänsä ymmärrettävää) tutkimassa sanakirjoja (huom. monikko!), jotta hän sai selville mitä Valton kirjoittaa. Niin, jos ei todellakaan osaa arvata...

Keskeneräinen tai rikki mennyt verkko voi olla antoisa tutustumisen kohde. On hyvä, että lukija haastetaan monin eri tavoin. Edellä kuvatut esimerkit muistuttavat, että tällainen haastaminen tuottaa monenlaista pohdintaa...


Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017.

Pieniä kielikukkasia

Miten käy, jos kirjailija käyttää jotakin sanaa "vähän sinnepäin", miten kääntäjän pitäisi suhtautua asiaan? Miten huomata sanaleikki ja kääntää se oikein?

James Joycen kertomuksen Sisaret kärryissä on "reumaattiset" (alk. rheumatic) pyörät. Mutta Joyce tarkoitti (ilmeisesti?), että pyörät ovat pneumaattiset (alk. pneumatic).

Kyseessä oli siis sanoilla leikittely. Pentti Saarikoski käänsi sananmukaisesti (Dublinilaisia, 1972), mutta internetistä löydän tiedon, että monille muille kielille kääntäneet ovat korjanneet kirjailijaa ja muuttaneet reumaattisen pneumaattiseksi. Tämä on perusteltua silloin, kun käännettävässä kielessä nämä sanat eivät muistuta toisiaan. Suomeksi Saarikosken valinta toimii, vaikka ajatus kulkee erikoiseen suuntaan. Paineilmasta reumatismiin... Vakavasti puhuen: mistä voimme tietää, mitä Joyce tarkoitti?

Käännösten pienistä kukkasista olen kirjoittanut aikaisemmin Anton Tšehovin suomennosten yhteydessä. Aivan liian usein ei ole nähty sitä, että kirjailija ei suinkaan sattumalta antanut jollekin henkilölle tai paikalle jotakin tiettyä nimeä. Siinä tapauksessa se tulee kääntää. Äärimmilleen Tšehovin "nimittely" toteutuu kertomuksessa Hevosenkaltainen sukunimi, mutta myös monet muut kertomukset pitäisi lukea ymmärtäen, mitä alkuteksti todella sanoo.

Tämä koskee myös William Shakespearea. Paavo Kajanderin ikivanha suomennos piti kunniassa hänen ideoitaan. Ei ole sattuma, että näytelmässä Miten haluatte papin nimi on Olivarius Vääräläinen ja että tarinassa Verta verrasta esiintyvät tyhmä oikeudenpalvelija Kyynärpää ja pyöveli Hirmulainen. Ja tietenkin Shakespearen näyttämöllä häärää myös päihtynyt kattilanpaikkuri Risto Sukki (Kuinka äkäpussi kesytetään). 

Suomen kielessä ovat sormet ja varpaat, venäjässä vain "paltsy". Monissa kielissä käsitteet eivät mene yksi yhteen suomen kielen kanssa, esimerkkejä väärinymmärryksistä löytyy myös kun puhutaan sukulaisista.

Sukulaisten merkitys lienee kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa vähentynyt, koska aika moni ei enää tiedä, mikä on nato, käly, kyty, lanko... Kauhulla ajattelen sellaisenkin päivän tulevan, että ei enää tunneta käsitteitä miniä, vävy, eno tai serkku... Mutta kirjallisuudelta odotan, että jos kirjoittaja tietää asiat niin kääntäjänkin on tiedettävä.

Kirjoittaessani Fazil Iskanderin teoksesta Setäni arvo siitä nousee huomautin, että teoksen nimessä ja monesti sisäsivuilla oleva "setä" ei vastaa sitä, mistä kirjassa puhutaan. Henkilö, johon usein viitataan, on kertojan äidin veli. Siis eno! Mikään selitys virheelle ei voi olla se, että venäjäksi niin setä kuin eno ovat "djadja".

Mutta meni vipuun Pentti Saarikoskikin. Hän ei erottanut englannin sanan nephew kahta eri merkitystä. James Joycen kertomuksessa Kuolleet (kokoelmassa Dublinilaisia, 1972) hän puhuu päähenkilö Lilyn veljenpojasta, vaikka yhteydestä ilmenee, että Lilyllä on vain sisaria. Siis henkilö on sisarenpoika.

Itse kertomus on taiturimaisen monipolvinen ja päättyy "nykyisen rakkauden entisiin rakkauksiin perustuviin mielikuviin ja heijastuksiin", kuten asian lyhyesti ilmaisisin.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017

Angloamerikka ja suomi

Asioiden perusteellisen käsittelyn haitaksi ja jopa esteeksi on mediassa ja muussa julkaisutoiminnassa se, että monet toimijat osaavat lukea suomenkielisten ohella vain englanninkielisiä lähteitä.

Tämä tarkoittaa angloamerikkalaisen näkökulman ja siinä maailmassa vallitsevien asioiden käsittelytapojen omaksumista, kuten Matti Klinge ihan oikein toteaa esimerkiksi päiväkirjamerkinnässään 24.3.2003.

Eräs minua puhutellut esimerkki on Laura Honkasalon yksinäisyyttä käsittelevä Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016). Kirjoittaja on onneksi perillä aiheestaan ja käsittelee sitä myös varsin syvällisesti omienkin kokemustensa valossa. Kustannustoimittaja on kuitenkin jättänyt työnsä puolitiehen, tai sitten sellaista apuhenkilöä ei ole ollutkaan. Esimerkiksi sosiaalisen median ja yksinäisyyden suhteita kirjoittaja pohtii lähinnä amerikkalaisten esimerkkien ja lähteiden varassa.

Amerikkalaisten lähdeteosten ihailu on johtanut jopa sellaisiin mauttomuuksiin, että virke alkaa seuraavalla amatöörimäisellä tavalla: "MIT:n tutkija, psykologi Sherry Turkle kertoo kirjassaan Slone Together – Why We Expect More from Technology and Less from Each Other, että jotkut [...]." Herra jumala, voiko virkkeen todella aloittaa näinkin? Tätä seuraava teksti on kuitenkin, onneksi, kunnon asiaa...

Järkkymätön luottamus vain angloamerikkalaisiin lähteisiin (tai mihin tahansa muihin) ja suomalaisen lukijan äärettömään pitkämielisyyteen voi tuottaa tällaisen aloituksen. Annan anteeksi, Laura Honkasalo, mutta vain tämän ainoan kerran.

Matti Klinge kiinnitti päiväkirjassaan (21.4.2007) huomiota siihen, että Helsingin Sanomien päätoimittaja Reetta Meriläinen puhuessaan Euroopan kulttuurisäätiön tilaisuudessa maailmanlehdistöstä luetteli vain ja ainoastaan englanninkielisiä esimerkkejä. Voisiko saada parempaa esimerkkiä sokeudesta?

Lopuksi hieman heikommille jäille. Pidän Hannu Raittilaa asiallisena esseistinä, enkä siksi ymmärrä miksi hänen mielestään suomeksi ei voi puhua jääkuutioista, koska niissä "kaikkien nelikulmaisten pintojen tulisi olla yhtä suuria – neliöitä."

Tuskin monikaan jääpaloja käyttäessään pohtii, miten niiden pinnat ulkomitoiltaan (puhumattakaan pinta-aloiltaan) eroavat toisistaan vaiko eivät ne eroa.

Kun pitää olla mietittävää, Raittila ehdottaa engannin sanalle "iceblock" käännöstä "suorakulmainen särmiö" eli jäästä muodostunut kuusitahokas ("jonka tahkot ovat suorakaiteita..." kirjoittaja jatkaa). Englannin sanakirjaa lukiessaanko kirjoittaja on "ongelman" huomannut? Ja miten englannin sana muka kertoo asian ytimen täsmällisemmin kuin suomen kuutio?

Sanat ovat aina sopimuksia, sanakirjatkin ehdottavat monesti vaihtoehtoja. Ns. oikea merkitys riippuu usein asiayhteydestä. Lisäksi jenkkisanakirjani ei tunne ollenkaan sanaa "iceblock", vaan ehdottaa jääkuution käännökseksi "ide cube". Sana ei kerro ollenkaan sitä, mitä Raittila tuntuu pohtivan, sitä minkäkokoisia kuution sivut ovat keskenään. Minä sanon jääkuutioksi myös sellaista palaa, jonka neljä sivua eivät ole täsmällisesti minkäänlaisia suorakulmioita tai neliöitä vaan jotka vain jotenkin muistuttavat niitä.

Kuutio se on persoonallinenkin kuutio, senhän todisti Elmer Diktonius romaanissaan Janne Kuutio.


Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017.

Muistelmista ja elämänkerroista

Pari kertaa olen ollut eläkeläisten tapaamisissa mukana keskusteluissa, jossa on pohdittu omaelämäkerran kirjoittamista. Osa läsnäolleista on ollut aiheesta kiinnostunut, osa taas on katsonut, että ei ainakaan itselle ole tapahtunut mitään muistelemisen arvoista – ei ainakaan mitään ns. paperille laitettavaa.

Kuitenkin jokainen meistä muistelee menneitä, koetut asiat ovat aika yleisiä puheenaiheita. Kerromme toisillemme mitä olemme nähneet ja kuulleet, ja joskus päädytään lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin saakka. Pari kertaa olen kuullut, miten joku on kertonut kirjoittaneensa sota-ajan lapsuuden tapahtumia muistiin siinä tarkoituksessa, että omat lapset, lastenlapset ja tulevat polvet tietäisivät, millaista elämä silloin oli.

Nuoremmille kertominen onkin yksi muistelemisen tärkeistä tarkoituksista. Elämän ehdot ovat muuttuneet, maailma on toisenlainen. Nykyajan uutisia ja omaa elämää pitää voida verrata johonkin. Myös siihen, mitä ennen on koettu ja miten on eletty.

Omien muistelmien tai sukulaisen elämäkerran kirjoittajalle ovat neuvot kalliita. Työn aloittaminen voi olla vaikeaa esimerkiksi siksi, että aiheita ja aineistoa tuntuu (ainakin oman elämän kohdalla) olevan paljon. Jostakin pitää ottaa kiinni, jostakin aloittaa. Omista vanhemmista ja varsinkin esivanhemmista kirjoittamiseen voi olla aineistoa puolestaan niukasti, ehkä vain omia hajanaisia muistoja ja muilta kuultuja yksityiskohtia.

Aloittamisen helpottamiseksi kannattaa keskittyä johonkin ajankohtaan tai rajattuun teemaan. Voi kirjoittaa kokemastaan sota-ajan lapsuudesta ja pysyä tässä aiheessa antamatta ajatusten seikkailla muualle. Omia muistikuvia voi ruokkia valokuvia katselemalla, lukemalla aiheeseen liittyviä kirjoja, tutkimalla siltä ajalta mahdollisesti säilyneitä sukulaisten kirjeitä jne. Sukulaisten ja lapsuudenystävien kanssa keskusteleminen voi synnyttää ideoita.

Kerrottavan ajankohdan aineistoon tutustuminen on aina hyödyllistä. Liikkeelle voi lähteä vaikkapa oman asuinpaikan paikallislehden vanhoista vuosikerroista. Kenties sieltä löytyykin jotakin omista vanhemmista tai sukulaisista? Tai ainakin kotikylästä?

Jotkut ovat kirjoittaneet omista kouluvuosista tai oman elämän aloitusvaiheesta eli oman perheen perustamisesta. Usein näissä aiheissa auttavat valokuvat ja asiakirjojakin löytyy: koulujen toimintakertomuksia ja vihki- ym. todistuksia. Jotkut vaivaavat tällaisen aineiston etsimisellä sukulaisiaan, jotkut kysyvät apua maakunta- tms. arkistoista. Kyse on myös siitä, paljonko aikaa ja vaivaa aineiston etsimiseen haluaa käyttää. Myös rahaa tarvitaan ainakin asiakirjojen kopioihin.

Harvalla riittää aikaa ja energiaa "koko elämän" kertomiseen. Parhaassa asemassa ovat he, joilta löytyy vuosien varrelta päiväkirjoja. Tällöinkin useimmissa tapauksessa sukelletaan omaan nuoruuteen. Jokainen nuoruudessaan päiväkirjaa pitänyt löytää niistä jotakin sellaista, mitä ei enää muistanut olleen olemassakaan...


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017.