Sanakirja, joka kesti isältä pojalle


Nykyisin netissä toimivat ohjelmat vääntävät meille pikakäännöksiä kymmenistä kielistä, mutta ennen oli toisin. Ennen turvauduttiin enemmän fyysisiin sanakirjoihin, ja ehkä myös nähtiin enemmän vaivaa yksittäisten sanojen pähkäilyyn.

Muistona niiltä ajoilta olen säilyttänyt hyllyssäni muun muassa Knut Cannelinin suomalais-ruotsalaisen taskusanakirjan, joka on lajinsa ja aikansa klassikko. Itse asiassa se on toimitettu periaatteella "isältä pojalle", sillä Cannelinin poika Aulis muokkasi tätä alun perin vuonna 1908 ilmestynyttä kirjaa hieman uuteen uskoon 1940-luvun lopulla.

Mutta suvussa perinne kulki oikeastaan isoisältä pojanpojalle, sillä jo Knut Cannelinin (1869–1938) isä Gustaf Cannelin (1815–1885) oli kielimies ja kääntäjä. Hän julkaisi kreikan kieliopin ja pienehkön sanakirjan, mutta merkittävin hänen töistään oli muutamien tärkeiden tietokirjojen, muun muassa lakikirjojen suomentaminen.

Aulis Cannelin päiväsi esipuheen isänsä peruista muokkaamaansa suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan vuonna 1946, ennen syntymääni. Olen käyttänyt jo lukioaikana vuoden 1963 kahdeksatta painosta.

Kirjaa selaava suomenkielinen lukija kiinnittää aluksi käännöksiä enemmän huomiota muutamiin, itse asiassa aika moniin kummallisiin sanoihin. Jo ensimmäiseltä sivulta löytyvät sanat aami (ruotsiksi åm), aamillinen (en åm full) ja aarakki (arrak). Kun näitä sanoja löytyy matkan varrella lisää, on pakko ajatella tämän suomen kielemme muuttuneen varsin paljon vajaan 70 vuoden aikana. Vai onko niin, että nämä ovat esihistoriaa eli Aulis Cannelinin kopioimia isänsä vuoden 1908 ensipainoksesta?

Ja koskeeko sama kirjan ruotsinkielisiä sanoja? Epäilenpä, että kyllä. Toisin sanoen kirjan neuvoihin on suhtauduttava varoen. Jos pelkästään sen avulla opiskelisi ruotsia, herättäisi se hupia Pohjanlahden kummallakin rannalla. Vielä yksi kysymys: mikä on juhmuri (ruotsiksi ramm, rammen)? Onko sana tuttu sen paremmin suomessa kuin ruotsissa?

Indoeurooppalaisten kielten pohjoiset muodot ovat niin läheistä sukua toisilleen, että esimerkiksi ruotsissa ja englannissa on sekä yhteisiä samaa merkitseviä sanoja että sanoja, joiden merkitys on läheinen tai jotenkin hauskasti muuttunut. Esimerkiksi hailakka (eli haalean vaalea) on ruotsiksi blek tai black. Saman ilmiön löytää suomesta ja virosta: yksi sana on eri merkityksissä. Tässä tapauksessa black-sana on ruotsissa ja englannissa kummassakin väriä merkitsevä adjektiivi.

Eivät yhtäläisyydet koske pelkästään läheisiä sukukieliä, sillä esimerkiksi itäslaavilaisesta venäjästä ja ruotsista löytää yhteisiä sanoja, muitakin kuin muilta lainattuja. Tällainen sana on esimerkiksi ruotsin jag ja venäjän ja.

Sanakirjoja selatessa törmää monesti hauskoihin tapauksiin, joissa jonkin kielen sana onkin sattumalta  aivan muuta toisessa kielessä. Esimerkiksi ruotsin järv, järven on ahma. Tästä voi päätellä, että Järv-nimisten Ruotsiin aikanaan muuttaneiden virolaisten ei ollut vaikea sopeutua uuteen kieliympäristöön ainakaan sukunimensä vuoksi. Eri asia on, että assosiaatiot siirtyivät vesistöilmiömaailmasta imettäväispetojen maailmaan.

Sukunimi Brandt on alun perin ollut käytössä Skandinaviassa ja Pohjois-Saksassa. Mutta kumpaa se kahdesta mahdollisuudesta tarkoittaa, vai tarkoittaako molempia: ahdetta eli mäkeä (brant) vai paloa (brand)?

Vanhatkin kirjat ovat kirjoja ja niistäkin voi kaivaa esiin asioita, jotka elävät yhä. Niinpä en toivo Cannelinien  työtä eli sanakirjaa (ordbok, lexikon) käsitellessäni olleeni mikään sanansaivartelija (ordryttare)!

Tässä yksi hauska ilmiö: tällainen saivartelija onkin ruotsiksi ratsastaja (eikä gnet), vaikka toki henkilöstä voidaan käyttää myös täsmällistä termiä pedant.

Knut Cannelin: Suomalais-ruotsalainen taskusanakirja. Toimittanut Aulis Cannelin. Kahdeksan painos. WSOY 1963, yli 20 000 sanaa, 664 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 19.12.2012.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti